Her on kaunista lähi-sci-fiä

Her.jpg

Kun nettideittailun suosio kasvoi 2000-luvun taitteessa olivat sähköposti- ja muut etäsuhteet tapetilla. Yhtenä pelkona näissä oli se, että mitä pidempään henkilökohtaista tapaamista panttaa sitä suuremmalla todennäköisyydellä kuva toisesta saattaa vääristyä, koska omalla mielikuvitukselle jää paljon tilaa ja toisesta voi helposti luoda sellaisen ”unelmien kumppanin” kuin haluaa. Sähköposteja ja tekstiviestejä voi tulkita haluamallaan tavalla ja kun lopulta oikea tapaaminen järjestyy voi illuusio särkyä kovinkin nopeasti. Spike Jonzen Her-elokuvan päähenkilön ei tarvitse pelätä sitä, mitä seuraa, jos hän kohtaisi ihastuksensa kohteen, sillä Samantha on käyttöjärjestelmä.

Her kertoo Theodoresta (Joaquin Phoenix), joka elää lähitulevaisuudessa maailmassa, jossa ihmisten keskinäinen kommunikaatio on vähentynyt entisestään. Kaikki kulkevat napit korvassa omissa oloissaan, joko sähköpostia kuunnellen tai ventovieraille chattaillen. Theodore näkee mainoksen uudesta käyttöjärjestelmästä, joka lupaa laittaa ihmisten tietokoneasiat entistä parempaan malliin, koska sen tarjoama keinoäly on oppivaa sorttia. Näin Theodoren elämään astuu Samanthaksi itseään kutsuva käyttöjärjestelmä (Scarlet Johannssonin ääni), joka on koodattu niin hyvin, että mies ihastuu naiseen alta aikayksikön. Mutta mitä tapahtuu, kun ihastuksen kohde on ohjelma, tai onko sillä edes väliä mihin sitä ihastuu ja eroaako tällainen suhde edes tavallisesta etäsuhteesta, jossa oikea tapaaminen ei ole mahdollista? Tai mitä erinäiset ihmiset suhteiltaan edes haluavat?

Elokuva sijoittuu vuoteen 2025 ja lähitulevaisuudelta elokuvan maailma tuntuukin.  Tapahtumapaikka on Los Angeles, mutta kaikista futuristisimmat kohtaukset on kuvattu Pudongin kaupunginosassa Shanghaissa. Nämä maisemat ja yleinen alakulo ja irrallisuuden tunne, mikä elokuvassa välillä velloi, tuo mieleen Lost in Translationin. Eikä tunnetta tietenkään vähennä Scarlet Johanssonin äänen kuuleminen.

Her on onnistunut monellakin tapaa. Se on juuri oikealla tavalla hassutteleva, koskettava ja söpö. Erikoisihastuksen kiljahdukset saa elokuvan musiikki, jonka takana on kaks lempibändiäni Arcade Fire ja Yeah Yeah Yeahs. Jälkimmäisen nokkanainen (mikä sana!) Karen O on jopa ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi biisistään ”The Moon Song”. Peukut pystyyn!

Tärkeintä tällaisten elokuvien onnistumisen kannalta on roolitus ja tässä se on mennyt nappiin. Joaquin Phoenixin ja Scarlet Johanssonin kemiat pelaavat saumattomasti yhteen, vaikka toisesta kuullaan vain ääni. Phoenix onnistuu uusimaan nahkansa tässä roolissa täydellisesti, jopa niin hyvin että elokuvan loputtua pidin maailman luonnollisimpana asiana sitä, että hän esittää sympaattista mutta kovin tavallista miestä, joka etsii rakkautta ja hyväksyntää. Meni hetki kunnes tajusin, että ainakin minulle tämä on ensimmäinen Phoenixin esittämä hahmo, joka on aidosti miellyttävä. Viimeksi näin hänet Paul Thomas Andersonin Masterissa ja tuo miellyttävä on se viimeinen adjektiivi mikä hahmosta tulee mieleen.

Olin odottanut Her:in näkemistä paljon eikä se pettänyt odotuksia. Päinvastoin, se nousee suoraan yhdeksi suosikeistani romanttisten elokuvien listalla, vaikka se on paljon muutakin kuin yhden lajityypin elokuva. 

Kulttuuri Leffat ja sarjat

Oodi arthouse-teatterin kassalle

spike-jonze-her-joaquin-phoenix.jpg

Riensin suoraan töistä kohti elokuvateatteri Kriterionia, joka sijaitsee työpaikasta katsottuna tois pual jokke, eli Amstelin itäpuolella. Kassalla aloin kaivamaan lompakosta rakasta Cineville-kantiskorttiani, jota ei löytynyt sitten millään.  Minulla on kaikki yleensä enemmän ja vähemmän hukassa, joten yritin olla hermostumatta. Levitin kuitenkin koko lompakkoni sisällön tyttönimellä varustetusta Finskin kortista sairausvakuutuskorttiin tiskille todetakseni, ettei kantiskortti ollut mukana. Takanani jonottavat mummot alkoivat tässä vaiheessa puhista jo siihen malliin, että ilmoitin kassalle ostavani kaksi lippua yhden 12 Years a Slaveen ja toisen Her:in. Kassa katsoi minua hölmistyneenä ja sanoi ”Sehän maksaa saman verran kuin yhden kuukauden kuukausimaksu!”. Ilmoitin tulleeni katsomaan kaksi elokuvaa ja sen etten näe muutakaan vaihtoehtoa. ”No, sitten laitan ne sulle opiskelija-alennukselle, säästät siinä kolme euroa”, vastasi poika. Voin toki olla väärässä, mutta pidän hyvin epätodennäköisenä tilannetta, jossa kaupallisen teatterin kassa yrittäisi estää minua ostamasta lippuja, jos ilmoittaisin jättäneeni kantiskortin kotiin. Kriterionin kassaa taas suorastaa hävetti ottaa minulta täysi hinta lipuista. Yritin hänelle vakuutella, että asia on täysin kunnossa ja kuinka käytän korttia muutenkin niin paljon, ettei talous kaadu, vaikka joutuisinkin joskus ostaa lipun erikseen. 

12 Years a Slaven näytös alkoi jo klo 16.30. Tuollaiset alkuillan näytökset tuntuvat ihanalta arkipäivän luksukselta erityisesti siksi, että yleensä olen tuohon aikaan töissä ja toiseksi näytökset ovat melkein tyhjiä. Ainoa huono puoli illan tuplanäytöksessä oli se, etten ollut tarkistanut elokuvien kestoja ja huomasin kauhukseni ensimmäisen elokuvan kohdalla, että lopputekstejä ei ollut vielä edes odotettavissa kun seuraavan elokuvan alkutekstit olivat alkamassa jo muutaman minuutin kuluttua. Jouduin lähtemään 12 Years a Slavesta muutaman minuutin etuajassa pois. Hipsin pala kurkussa viereiseen saliin, jossa pitikin sitten vaihtaa taajuus välittömästi orjakaupan kauhuista kohti tekoälyn täyteistä tulevaisuutta. Tunnen itseni tänään todella onnekkaaksi kun sain katsoa peräkkäin kaksi todella erilaista, mutta helvetin hienoa elokuvaa.   

Kovasti aina puhutaan, että tässä kaupungissa saa osakseen huonoa asiakaspalvelua ja olen itsekin siitä avautunut moneen otteeseen, mutta tämä kassalla tapahtunut kohtaaminen oli niin piristävä, että piti jakaa se. Tilanne olisi tosin voinut loppua toisinkin, jos poika olisi oikeasti kieltäytynyt myymästä lippuja minulle.

Kulttuuri Leffat ja sarjat Ajattelin tänään