Fanikirje
Hyvä Sarah Polley,
Olen seurannut uraasi tässä nyt jo yli kaksikymmentä vuotta. Muistan kun näin sinut Terry Gilliamin Paroni von Münchhausenin seikkailussa (The Adventures of Baron von Munchausen). Elokuva oli hauska ja älytön ja vaikka Uma Thurman Botticellin Venuksena jäi iäksi mieleen oli sinun roolisi parasta, mitä 9-vuotiaana tiesin. Taisit jopa olla ensimmäinen fanituksen kohteeni. Siellä sinä seikkalit niiden vanhojen gubbejen kanssa mitä hurjimmissa seikkailuissa. Sama leffa leimautti ilmoille suuren ja syvän rakkauden Terry Gilliamin kohtaan. Paronin jälkeen huomasin ilokseni, että tähditit iki-ihanaaTie Avonleaan –sarjaa (Road to Avonlea), josta tuli silloin lempisarjani. Prinssi Edwardin saari näytti mahtavalta paikalta. Jo silloin sinun työskentelyssä oli havaittavissa tietynlaista vakavuutta, ilman minkäälaista pikkuvanhaa otetta. Et todellakaan ollut mikään kovaa ja korkealta kimittävä pikkutyttö.
Upeimman roolisuorituksen teit kuitenkin Isabel Coixet’n The Secret Life of Words –elokuvassa, jonka näin vuonna 2007 Espoo Cinéssä. Olit uskomaton. Sinä ja Michelle Williams taidatte olla ainoat tällä hetkellä melkeinpä ainoat naisnäyttelijät, jotka osaavat näytellä yhtä hienovaraisesti ja joiden suuhun ei tarvitse laittaa turhia vuorosanoja ja kuitenkin osaatte tuoda kaikki mahdolliset tunnetilat esille mitä pienimmillä kasvonliikkeillä. En keksi ketään muuta, joka kykenisi samanlaiseen suoritukseen kuin sinä The Secret Life of Wordsissa. Vaikka et juuri puhua pukahda, ei kenellekään varmasti jää epäselväksi se kaikki ahdistus ja tuska, mikä roolihahmosi menneisyydestä löytyy.
Kävin vuonna 2011 Sodankylän elokuvajuhlilla ja Atom Egoyan oli silloin yksi päävieraista. Päädyin Festivaalitelttaan katsomaan Sweet Hereafteria, jossa pääsin taas ihmettelemään sitä, miten niin nuoressa ihmisessä voi olla tuollaista herkkyyttä ja haikeutta? Mietin, johtuiko kasvoillasi näkynyt vakavuus siitä, että olit menettänyt äitisi niin nuorena? Joka tapauksessa tämäkin elokuva pyöri lähinnä sinun suorituksesi ympärillä. Tottakai myös tavattoman kiinnostava, mutta surullinen tarina vei mennessään.
Mutta voi miten minua jännitti kun kuulin, että olet alkanut ohjaamaan. Away from her on vielä näkemättä, mutta Take This Waltz oli aiheeltaan sellainen, ettei sitä voinut ohittaa. Sain huomata, että sen lisäksi että näyttelijänlahjasi ovat ilmiömäiset olet myös viisas ohjaaja. Tuo Michelle Williamsin tähdittämä elokuva on paras 30-vuotiaista kertova parisuhdetutkielma, mitä olen nähnyt. Olet jättänyt siirapin sinne minne se kuuluu, eli kaupan hyllylle sokerin viereen ja päätynyt käyttämään ihan muita aineosia. Tarina on aitoudessaan yhtä aikaa kipeä, mutta samalla hauska ja ihon alle menevä. Pidin myös siitä, ettei tarinassa ole ilmiselviä hyviksiä tai pahiksia tai oikeaa ja väärää tietä. Sillä sellaistahan se elämä joskus on; on vain valintoja, jotka vievät eri suuntiin, joskus päätöksiinsä on tyytyväinen ja joskus ei.
Tänään pääsin tutustumaan lähemmin perhe-elämääsi kun katsoin esikoisdokumenttisi Stories We Tellin. Ja voi mikä tarina se olikaan! Onnistuit vangitsemaan omassa näyttelijäntyössäsi vahvasti esillä olevan herkkyyden koko tarinaan. Tietysti myös muut perheenjäsenesi ja heidän aitoutensa vaikutti kokonaisuuteen. Teillä täytyy olla todella läheiset välit, tai sitten sinulla vain on taito saada ihmiset avautumaan. Dokumentti oli poikkeuksellinen monellakin tapaa. Sen enempää juonesta paljastamatta voin kertoa, että se yllätti monessa suhteessa muutenkin kuin juonensa suhteen ja sisälsi ilahduttavan paljon erilaisia kiinnostavia teemoja.
Lopuksi haluaisin vain sanoa, että toivon sinulle kaikkea hyvää ja odotan innolla mitä seuraavaksi teet, olet sitten kameran edessä tai sen takana, täällä on ainakin yksi kiinnostunut ja innostunut katsoja.
