Kolmiulotteinen, painovoimaton ja suuresti hämmentynyt vau
Tänään nähty Alfonso Cuarónin Gravity kirvoitti kirjoitushalut 3D-kokemuksistani. Ensimmäinen on U2 3D -konsertti vuodelta 2008. Elokuvaa edeltävä innostus oli suorastaan lapsenomaista. Miltä se 3D nyt sitten näyttäisi ja voiko se oikeasti toimia? Olihan se upeaa. Tuntui kuin olisi ollut konsertissa eturivissä pomppimassa muiden fanien kanssa – välillä Bonon vieressä lavalla tai kurkkimassa kitarasooloa Edgen olan yli. Olin haltioissani. Mihin elokuvat olivatkaan menossa? Innostuksen latistivat sellaiset kolmiulotteiset kokemukset kuten Tim Burtonin Alice in Wonderland ja Harry Potter and the Half Blood Prince. Hirveä meno, mutta mistään ei saanut selvää ja olo oli kuin huvipuistolaitteessa sillä erotuksella, että tämä höykytys kesti melkein kaksi tuntia. Alexandre Ajan Piranha 3D oli varsin viihdyttävä verellä ja suolenpätkillä kuorrutettu genre-elokuva, mutta tekniikan ansiosta päähän sattui eikä kaikesta saanut taaskaan selvää. Näiden kokemusten jälkeen keskityin tavallisten elokuvien katsomiseen. Seuraavan kerran uteliaisuus voitti Wim Wendersin Pinan kohdalla. Se oli saanut sen verran runsaita kehuja muilta nuivasti kolmedeehen suhtautuvilta leffadiggareilta, että elokuva oli pakko nähdä. Niinpä vuonna 2011 tuli koettua toinen kolmiulotteinen vau-momentti, mutta ei tosin vieläkään draamaelokuvan muodossa. Pina oli upea kokemus. Wenders oli ymmärtänyt, kuinka kolmiulotteisuutta tulisi elokuvissa käyttää. Tämä elokuva todella piti nähdä juuri tässä muodossa. Ei mitään halpoja temppuja, vaan upea elokuvallinen tanssitaiteen taidonnäyte sekä myös hurja oodi uudelle formaatille.
Pinan jälkeen olen nähnyt mm. Harry Potter and the Deathly Hallows part 2:n, joka oli ajoittain hienon näköinen, mutta suurimmaksi osaksi edelleen liian suhmuinen ja aivan liian pitkä 3D-lasien pitämiseen. Sen jälkeen olen kiertänyt kyseisen formaatin kaukaa ja katsonut tavalliset versiot 3D-tuotoksista. Vähän aikaa sitten kävin tosin katsomassa Despicable Me 2:n ja huomasin, että animaatioissa kolmiulotteisuus toimii kyllä parhaiten. Tavallaan en kaivannut huikeita kolmedee-elämyksiä, mutta Pinan näkeminen sai välillä miettimään, voisiko joku ohjaaja oppia käyttämään 3D-tekniikkaa muuhunkin kuin halpoihin temppuihin, vai olisiko toive täysin turha?
Sitten tuli tänään näkemäni Alfonso Cuarónin Gravity. Melkein jätin sen väliin juuri sen kolmiulotteisuuden vuoksi. Pitkän työpäivän jälkeen ei halua nähdä elokuvaa, jossa piilee potentiaalinen päänsärkyriski. Onneksi uskalsin, sillä elokuva oli upea. Se oli myös ensimmäinen draama-elokuva, joka sai minut ymmärtämään, mitä tekniikalla saa aikaan. Ilman 3D:tä tätä elokuvaa ei olisi, tai ainakaan se ei herättäisi näin suuria tunteita. Näin Gravityn pienen art house -teatterin keskikokoiselta kankaalta, mutta siitä huolimatta olin täysin myyty. Höykytystä ja pyöritystä oli enemmän kuin kaikissa Lintsin huvipuistolaitteissa yhteensä, mutta kuva oli tarkempi kuin koskaan. Höykytys ei myöskään ollut itsetarkoituksellista, vaan täysin ymmärrettävää juonen kannalta – tapahtuihan elokuva avaruudessa painottomassa tilassa. Avaruus oli kuin elokuvan kolmas päähenkilö ja elokuva halvin keino päästä seikkailulle sinne, minne normaali pulliainen joutuisi maksamaan miljoonia.Turha kikkailu oli myös jätetty pois. Ainoa mitä ajattelin oli se, että juuri tältä tämän elokuvan kuuluukin näyttää. Jaa, että juoni. Siitä en halua sanoa muuta kuin sen, mitä kuvista voi nähdä, eli Sandra Bullock ja George Clooney avaruudessa elokuvassa, joka yhdistää toimintaelokuvan, trillerin ja draaman mitä uskomattomimmalla tavalla. Avaruusseikkailu 2001 kohtaa Moonin ja Solariksen. George nyt ei voi olla kenenkään mielestä muuta kuin ihana, komea ja uskomattoman lahjakas näyttelijä, mutta kaikille jotka tuhahtavat Sandra Bullockin nimen jälkeen täytyy todeta, että käsitykseni naisesta muuttui yhtä vahvasti kuin se muuttui Tom Cruisen kohdalla nähdessäni Collateralin.
En kuitenkaan ala herättäelemään uusia toiveita 3D:n suhteen. Olen vain todella onnellinen huomatessani, että tällä formaatilla voi todellakin tehdä hyviä elokuvia ja vielä onnellisempi siitä, että kävin katsomassa Gravityn. Kun elokuvan lopputekstit lähtivät rullaamaan olin hengästynyt ja kaikki juuri näkemäni mielettämät kuvat pyörivät edelleen päässä. Ainoa mieleen tuleva sana oli vau. Suomessa Gravityn näkee Night Visions -festivaalin avajaiselokuvana 30.10.2013 ja sen jälkeen elokuvateatterissa. Jos haluat häkeltyä, hämmentyä ja hämmästyä niin suosittelen Gravitya lämpimästi.