Viikonlopun ohjelmistossa oli Interstellar. Pari kuukautta sitten nähty traileri sai minutkin juoksujalkaa teatteriin. Ei kuitenkaan syytä huoleen, sillä tämä teksti ei sisällä spoilereita eikä myöskään syväluotaavaa analyysiä juonesta. Sen verran kuitenkin sanon, ettei tätä juonen takia mennäkään katsomaan. Elokuvassa on toki lempiteemani läsnä, eli lähitulevaisuuden epätoivoiset näkymät. Toivoin Interstellarilta avaruusmatkaa joka veisi mennessään, jossei nyt ihan koko vajaaksi kolmeksi tunniksi, niin ainakin pariksi. Tähän toiveeseen vastattiin. Leffa on komeaa katsottavaa, mutta toimii mielestäni ainoastaan teatterissa. Mitä isompi sali ja parempi äänentoisto, sen parempi. Ainakin täällä Amsterdamin Pathé-ketjussa homma hanskattiin. Äänimassa vyöryi päälle, penkki tärisi, kuin huvipuistossa konsanaan, mutta korviin ei sattunut.  Näin rouvasihmisenä tätä osaa arvostaa. Elokuva oli juuri niin mahtipontinen kuin toivoinkin. Kuvaus oli komeaa ja efektit järisyttäviä. Elokuva ei ollut missään tapauksessa täysin eheä kokonaisuus, mutta täydellinen tapa viettää sunnuntai-iltapäivä. Minulla on hieman kaksijakoinen suhtautuminen Nolaniin. Inception oli mielestäni täydellinen viihde-elokuva, koska se ei ottanut itseään liian vakavasti. Nautin Nolanin tavasta kikkailla kuvalla ilman, että päähän tarvitsee änkeä epämukavia ja vaihtelevasti toimivia laseja. Batman Begins taas meni mielestäni pilalle tosikkomaisuudellaan. Lepakoksi pukeutuvan miehen vakava puoli. En vain ostanut ideaa erityisesti, koska Liam Neesonin ja Christian Balen treenihäröilyt vuoristossa olivat lähinnä myötähäpeää aiheuttavia.  The Dark Night taas saavutti hienosti synkkyyden ja pysyi kasassa. Arvostan Christopher Nolania kuitenkin erityisesti siksi, että hän haluaa antaa yleisölleen elokuvateatterielämyksiä. Paino tosiaan siellä teatterissa. Nykypäivänä jokainen leffa on helppoa saada kotikoneelle tai vaikka puhelimeen. Nolan antaa yleisölleen syyn hinata takapuolensa saliin ja  maksaa leffalipusta. Siitä hän saa täydet viisi tähteä.