Ladataan...
anna k.

Eräänä päivänä Kuusamon reissun jälkeen oli päivä, jolloin minuun iski arkiapatia. Väsytti ja ärsytti. Jospa olisikin vain voinut jäädä sinne laiturinnokkaan onkimaan -päivä. En tiedä mistä se tunne tuli, mutta onneksi se pikkuhiljaa haihtui pois. En voi rehellisesti sanoa, että nauttisin tästä jatkuvasta hikisestä ja nihkeän nahkeasta olosta kellon ympäri, mutta nämä aurinkoiset päivät ovat olleet hyviä.

Se hyvä puoli helteissä on, että voi lähteä huoletta ulos pelkässä kesämekossa. Voi vaikka istahtaa ystävän kanssa kostealle nurmikolle syömään mansikoita ja keksiä, että kaikki kynnet voisi siinä samalla lakata eri värisiksi. Vaikka käytänkin lähinnä luonnonkosmetiikkaa ja viihdyn hyvin ilman kynsilakkaa, joskus on kiva vähän leikitellä väreillä.

Olen myös viimein saanut pakastelokeron sulatettua ja löytänyt sieltä samalla rasiallisen tyrnejä. Galiamelonin makeus tasapainotti hyvin tyrnin happamuutta ja kirpeyttä.

Olen myös tullut kesäsateen kastelemaksi mustikkametsässä ja siitä innoittuneena ostanut vihdoin ja viimein itselleni saappaat. Pinkit tietenkin. Parin tunnin päästä ostohetkestä, uutukaiset jalassani näin parin metrin päässä rauhallisesti matelevan kyyn. Ensimmäinen asia, joka suustani pääsi, oli: "ei helv*tti, käärme!". Sekä säikähdyksestä, että ihastuksesta. En nimittäin useinkaan näe käärmeitä. Siihen pikkukivien päälle se jäi hetkeksi loikoilemaan, kunnes lähtiessämme päivän viimeiseltä geokätköltä sekin luikersi saniaisten alle. En lähtökohtaisesti ymmärrä monien ihmisten omaksumaa, suoranaista käärmevihaa. Jos käärme ei halua pahaa minulle, miksi minäkään haluaisin sille.

Kirjat ovat kuuluneet vahvasti tähän heinäkuuhun. Ihastuin kovasti Burnettin Salaiseen puutarhaan, ja luettuani sen hain kirjastosta Pikku prinsessan samalta kirjailijalta. Pidin kovasti siitäkin, mutta näistä kahdesta ensimmäinen vie kuitenkin voiton! Välillä kannattaa kirjastossa suunnata sinne lasten- ja nuortenosastoille, ihan vinkkinä vaan.

Samaan aikaan Pikku prinsessan kanssa luin Muumipapan urotöitä ja Janna Satrin Sisäinen lepatus -nimistä kirjaa. Hyvin monessa kohdassa tuntui, kuin kirja olisi minusta kirjoitettu. Olen aina tiennyt olevani herkkä, mutten ehkä kuitenkaan ollut tiedostanut, kuinka paljon asioita siihen todellisuudessa voi liittyä. Aivan kirjan alussa oleva sitaatti herkkiä ihmisiä tutkineelta Sylvi-Sanni Manniselta kuvaa herkkyyttä mielestäni hyvin: "Herkkyys on sellaista sisäistä lepatusta. Herkkä ihminen on kuin ei olisikaan, mutta rekisteröi kaiken." Tästä tulikin mieleeni viimeinen harjoittelujaksoni koulussa, ja sen aikana käyty välikeskustelu ohjaajani kanssa. Tarvitsen yleensä jonkin verran aikaa lämmetäkseni uudessa ympäristössä, joten saatan vaikuttaa ainakin aluksi etäiseltä ja hiljaiselta, vaikka tarkkailenkin koko ajan, mitä tapahtuu. Joillekin tällainen käytös näyttäytyy passiivisuutena. Ohjaajani olikin hyvin yllättänyt, kun kävi ilmi, kuinka paljon oikeasti tiesin ja olin oppinut kuukauden aikana. Hän oli kuvitellut, että olen vieläkin ihan pihalla ja miettinyt, kuinka esittäisi asian minulle jotenkin nätisti. Keskustelun myötä sain tarvittavaa rohkeutta tarttua toimeen kunnolla myös käytännössä, ja monien työntekijöiden ihmetys taisikin olla suuri, kun ero käytöksessäni aiempaan verrattuna oli heti keskustelun jälkeisestä illasta lähtien melkein kuin yöllä ja päivällä. En ollutkaan niin tyhmä, miltä olin ilmeisesti vaikuttanut.

Tarinaa ja havaintoja herkkyyden vaikutuksesta elämässäni olisi vaikka kuinka paljon, mutta jätetään ne nyt tällä kertaa tuohon yhteen esimerkkiin. Tykkään kuitenkin itsetutkiskelusta ja pohdin tällaisia asioita mielessäni silloin tällöin paljonkin. Haluaisin lukea myös Elaine Aronin Erityisherkkä ihminen -kirjan ja ajattelinkin laittaa sen varaukseen kirjastoon. En kuitenkaan tehnyt niin, sillä varausjonossa on useamman kymmentä ihmistä, mikä on aivan ennennäkemätöntä täälläpäin. Yleensä varausjonoa ei nimittäin ole nimeksikään, jos ollenkaan. Ilmeisesti aihe on nyt pinnalla. Taidankin harkita kirjan ostamista omaksi, sillä siten ainakin saisin lukea sen rauhassa ilman neljän viikon aikarajaa.

Viime viikonloppuna taas tein viitisen tuntia puutöitä, ja päätin kokeilla, vieläkö ruostunut ja muutenkin raihnainen yksipyöräiseni vielä kulkee. Ja kyllähän se kuulkaa kulki, niinkuin aina ennenkin! Ikää sillä on ainakin yli kymmenen vuotta.

Lisäksi olen myös yrittänyt laskea, kuinka monen Bond-leffan loppukohtauksessa Bond päätyy vedessä kulkevaan kulkuneuvoon tai vastaavaan naisen kanssa. Vielä olisi muutamia elokuvia katsottavana, enkä ole tähänkään mennessä pysynyt laskuissani.

Share
Ladataan...

Ladataan...
anna k.

Viimeiselle vaellukselle lähdimme Oulangan luontokeskuksen luota. Könkään keino -nimeäkin kantava kahdeksankilometrinen reitti piti sekin sisällään kaunista suomalaista luontoa. Täällä saimme kulkea melko pitkälti ominemme, muita ihmisiä tuli vain tietyissä paikoissa enemmän vastaan.

Vanhat uskomukset metsästä ovat mielestäni kiinnostavia. Olen joskus vuosia sitten kuullut sanan metsänpeitto, ja uskon, että siinä on kyse samasta asiasta, kuin mistä tässä taulussa kerrotaan. Hurmaannuimme toki metsästä, mutta emme sentään joutuneet taikamaailmaan. Vaikka taianomaista luonto itsessään onkin.

On muuten hyvä, että tällaisilla reissulla on mukana sellainen ystävä, joka itsekin tykkää kävellä rauhassa ja kuvailla samalla. Siinä ehtii kuvata muutakin kuin "pelkkiä maisemia".

Ensimmäistä kertaa ikinä näin kuukkelin! Ja edellisenä päivänä olin juuri nähnyt ensimmäistä kertaa koskikaran. Tämä lintunen ei ollut kovin kiireinen, toisin kuin koskella viipottanut lintu, jota ei millään meinannut ehtiä saamaan kuvaan.

Punertavat kalliot ovat Kiutakönkäälle tunnusomaista.

Kosken kuohuntaa olisi voinut katsella ja kuunnella vaikka kuinka pitkään. Vesi ei ole minulle niin ominainen elementti, mutta virtaavan veden äänessä on jotain rauhoittavaa.

Reino, sinä sen sanoit. En ole ennen kuullutkaan Reino Rinteestä, joten täytyi nyt ihan googlata. Hänet muistetaan muun muassa ja erityisesti Kuusamon koskien suojelutyöhön vaikuttamisesta.

Pala historiaa. Ehkä tähän kuvaan on hyvä päättää kootut vaelluskuvat. Tällä kertaa kuvia tuli entistä enemmän ja tarinaa entistä vähemmän. Vaikea näitä maisemia on sanoittaakaan, kuvat kun kertovat monesti enemmän kuin verbaalisesti pystyn ilmaisemaan. Menkää ja kokekaa, suosittelen näitä kaikkia reittejä, joista olen kertonut, suurella lämmöllä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
anna k.

Ja tästä se sitten lähti, Kuusamon reissun toinen vaelluspäivä. Kohteena oli Pieni karhunkierros, joka käsittää yhteensä 12 kilometriä metsää, jylhiä kallioita ja kuohuvia koskia, noin jotakin mainitakseni. Ja riippusiltoja! Niissä on samaan aikaan jotakin pelottavaa ja viehättävää.

Reitin alkupuolella pääsimme heti ihastelemaan Myllykoskea. Ja kun virtaavan veden äärellä olimme, oli tietenkin pakko kokeilla, kuinka maitomaisen näköistä vedestä saisi. Tietenkin käsivaralta keskellä kirkasta päivää ja ilman minkäänlaisia suodattimia (joita en edes omista)..

Kuvausasennot lähentelevät välillä aikamoista akrobatiaa. Sitä en olekaan moneen vuoteen oikein harrastanut, joten välillä on hyvä vähän jumppailla. Onneksi ei ollut ketään lähistöllä! Jokin pienissä puroissa on aina viehättänyt minua.

Portaitakin tuli useampia kiivettyä ja laskettua, mutta porrastreeninhän sanotaan olevan tehokasta. Ja kerran poikkesimme vielä polulta ja kipusimme useamman sataa porrasta alas ja ylös. Valitettavasti turhaan, sillä alhaalla ei ollutkaan silloin sitä, mitä etsimme.. Kauniita maisemia kylläkin.

Matkan varrella oli useampia infotauluja eri paikoista. Kärsivällinen olisi tietenkin lukenut tekstitkin kunnolla, mutta minä keksityin yllättäen enemmän sihtailemaan kameran kanssa taulujen pyöreiden ikkunoiden läpi. Kuvista tulikin mielestäni hauskoja.

Tämä vaellusreitti tuntui olevan varsin suosittu, näimme monia muitakin ihmisiä.  Eväät saimme paistettua valmiilla tulilla, sillä nuotiopaikalla oli paljon porukkaa samaan aikaan. Mutta rauhassakin saimme onneksi kulkea. Pian olimmekin taas ihastelemassa Myllykoskea, jonka luota matka jatkui kohti alkupistettä.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
anna k.

Kävimme Kuusamon viikon aikana kolmesti vaeltamassa päiväreiteillä. Lämmittelyksi heti alkuun valloitimme Valtavaaran. Sääkin suosi meitä, noin 15 astetta plussaa ja aurinko paistoi. Mikäs siinä oli polkuja ja pitkospuita kävellessä.

Kunpa pääsisin joskus poimimaan lakkoja! Ne ovat niin hyviä, mutta kalliita. Kuusamossa ainakin lakan kukkia riitti.

Kivojen heijastusten bongaaminen lammista, lätäköistä ja vedestä yleensä on lempipuuhaani. Kannattaa kokeilla, voit yllättyä näkemästäsi.

Huipulta aukeni melkoisen hulppeat näkymät. Eräs vastaan tullut nainen kertoi olevansa siellä ensimmäistä kertaa ja huokaisi, että "voiko tällaista ollakaan!". Enpä olisi osannut paremmin sanoa. Hyvällä säällä huipulta voi nähdä jopa Venäjälle saakka.

Pienessä mökissä oli vieraskirja, jonne tietenkin raapustimme nimemme. Jostain syystä nimen kirjoittaminen vieraskirjaan on aina ollut mielestäni hauskaa; on mukava jättää jälki itsestään ja katsoa, ketkä muut ovat käyneet samassa paikassa.

Huipulla liiteli myös kaunis ritariperhonen. Sen perässähän sitten juoksin niin kauan, kunnes sain kohtaamisen ikuistettua. En muista milloin viimeksi olisin edes nähnyt kyseistä perhosta, vaikka täällä etelämmässä niitä pitäisi enemmänkin olla.

Alkupuuskutuksen jälkeen patikointi sujui yllättävän hyvin. Oli kuitenkin hyvä pitää välipäivä ennen seuraavaa koitosta, joka kantoi myös nimeä Pieni karhunkierros. Siitäpä sitten seuraavalla kerralla lisää!

Share
Ladataan...

Ladataan...
anna k.

Vietin viime viikon Kuusamossa ystäväni sekä hänen miehensä ja veljensä kanssa. Pohjois-Suomen kokemukseni rajoittuvat melko pitkälle yhteen viikonloppureissuun Rovaniemen keskustassa useita vuosia sitten, joten oli mahtavaa päästä mukaan.

Aloitimme pitkän automatkan kohti määränpäätä jo aamulla, ja lopuksi tuntui siltä, kuin olisin kieppunut koko päivän huvipuistolaitteissa tai ollut laivalla. Keinutti. Pikkuhiljaa näitä maisemia katsellessa keinuntakin lakkasi. Silloin taisi olla koko reissun kauneimmat pilvet taivaalla.

Aika kului kuin lentäen, kun oli paljon kaikkea kivaa tekemistä. Vaelsimme, saunoimme, kävimme pulahtamassa kymmenasteisessa vedessä. Geokätköilimme. Tein myös monia asioita, joita en ollut aiemmin tehnyt: paistoin muurinpohjalettuja, laitoin madon koukkuun, otin kalan pois koukusta (pieni ahven sai jatkaa matkaansa), lämmitin puusaunan onnistuneesti, soudin veneellä. Soutuveneessä olen ollut viimeksi aika pienenä muutenkin.

Vaelluksilla kirjasimme kellonajat ylös, mutta muuten kellolla ei ollut juurikaan väliä. Jätin rannekellon itse asiassa aina tarkoituksella sisään illalla ulos mennessämme. Yleensä kävimme nukkumaan vasta aamuyöllä kortinpeluun ja onkimisen jälkeen. Oli hyvä niin.

Hyvän seuran lisäksi maisemat olivat huikeita ja ajattelinkin monesti, että kyllä tämä meidän Suomemme on kaunis ja ihmeellinen maa. Viihdyin mainiosti Kuusamossa, ja sinne taisikin jäädä pieni pala sydämestäni. Ehkä Kuusamo kutsuu joskus uudelleen?

(Valokuvia kertyi satoja, joten taitaa mennä hetki, ennen kuin saan valittua parhaat. Kuvia on siis tulossa vielä lisää.)

Share
Ladataan...

Ladataan...
anna k.

Olen tainnut ennenkin pohtia täällä geokätköilyn hyviä puolia. Aivan huippujen paikkojen ja maisemien näkemisen lisäksi kätköily on myös hyvää jumppaa -niin keholle kuin aivoillekin. Samalla kun vuoroin kyykistyy ja kurottelee ajatukset tekevät työtään. Minne joku olisi voinut kätkön piilottaa? Mikä on todennäköistä? Kaikista palkitsevinta onkin mielestäni se, kun kätkö löytyy vasta kun on jo melkein luovuttamassa. Siinä on sitä onnistumisen tunnetta ja lapsenomaista riemua.

"Löytyi!"

Share
Ladataan...

Ladataan...
anna k.

Parvekkeen lattia on vieläkin pesemättä (niin ovat muuten ikkunatkin), mutta kukat ovat sentään olleet paikoillaan jo reilut pari viikkoa. Ja sehän on pääasia, että on kukkia. Ajattelin laittavani tänä vuonna jotain muuta kuin lumihiutaletta, mutta kun eräällä puutarhalla törmäsin tuohon kerrattuun lumihiutaleeseen, olin kertakaikkiaan myyty. En ollut nähnyt sellaisia aiemmin. Jostain syystä kerratut kukat viehättävät minua yleensä eniten, kai se on niin, että enempi parempi! Yritin metsästää keltaista ruusubegoniaa, ja näinkin niitä kolmessa paikassa, mutta jokaisessa oli jäljellä vain yksi kappale.. Eli hempeillä väreillä mennään.

Share
Ladataan...

Pages