Ladataan...
anna k.

Tuo Koiramäen Pajutallilta hankkimani kyltti sai minut miettimään kaikkia niitä pieniä arjen hetkiä ja asioita, jotka ovat tehneet minut iloiseksi viime aikoina. Listassani näyttäisi olevan paljon sekalaisia asioita. Olen tullut iloiseksi muun muassa leveimmästä sateenkaaresta, jonka olen ikinä nähnyt. Siitä, että lehdet ovat alkaneet pudota ja illalla nukkumaan mennessään voin nähdä Otavan -sen ainoan tähtikuvion, jonka tunnistan. Ja siitä, kun kirja pitää niin kovasti otteessaan, että haluan lukea sitä ensimmäiseksi aamulla, viimeiseksi illalla, ja ehkä vähän siinä välissäkin. Ja siitä, että kirjan jatko-osa oli valmiina odottamassa, ja että viimein saimme myös Game of Thronesin kaksi ensimmäistä kautta hankittua.

Minusta on ollut mukavaa myös syödä vaniljajäätelöä lakkojen kera ja vastaanottaa kirjekaverilta kortti Japanista, ja yllättäen myös pieni kirje ystävältä kauniin kuvan saattamana. Minusta on aina hauskaa myös lähettää kortteja ja kirjeitä. Yhtälailla iloa ovat tuoneet suklaalevyn viimeiset pari palaa sekä siivottu makuuhuone (älkää tulko olohuoneeseen). Lisäksi jokin aika sitten oli hauskaa huomata, että ystäväni tuntee minut niin hyvin, että kertoessani ostaneeni uuden mekon minun ei olisi edes tarvinnut mainita sen olevan kukallinen.

Eilen muistin myös, että blogini täytti tiistaina jo 2 vuotta! Huh, vastahan olin pitänyt tätä vuoden.

Nyt minua ilahduttaa juuri paistettu mamman marjapiirakka, ikuinen suosikkini. Siis yksi niistä monista suosikeista, jos totta puhutaan.

Kyllä niitä asioita vaan löytyy, kun osaa kiinnittää huomiota. Pieniä, mutta silti isoja.

Share
Ladataan...

Ladataan...
anna k.

Otsikon sitaatin Ralph Hodgsonilta löysin tänään Ajatusten aamiaisesta. Jäin miettimään. Useinhan sanotaan, että uskon vasta sitten kun näen. Niin minäkin olen usein sanonut. Mutta entä jossei se aina menekään niinpäin? Kun tarkemmin ajattelen, on aivan loogista, että usko tulee ennen jonkin asian näkyväksi tulemista/saattamista. Moni asia olisi varmasti maailmassa jäänyt tekemättä, näkemättä ja saavuttamatta, jos ei ensin olisi ollut uskoa ja luottamusta.

Kun olin ensin näin järkeillyt, onnistuin liittämään sitaatin vielä muutokseen. Liekö lähestyvän syksyn ansiota, että olen törmännyt muutokseen monissa yhteyksissä. Uudistunut Voi Hyvin -lehti on ottanut sen yhdeksi kantavaksi teemakseen, ja monissa blogeissa ja artikkeleissa puhutaan rohkeudesta, vastuusta ja vapaudesta. Kaiken lisäksi kortitkin jo kertovat, että on aika jättää mennyt taakseen muutoksen ja uusien, valoisien päivien tieltä.

Muutosta tässä todella jo kaipaankin. Olen odottanut, että jotain tapahtuisi, mutta mitään ei ole tapahtunut, vaikka olen yrittänyt viedä asioita siihen suuntaan. Muutenkin olen keskittynyt "muttiin" aivan liikaa. Voiko olla, etten vain ole uskonut itseeni ja kykyihini tarpeeksi, jotta muutos olisi mahdollinen? Voi Hyvin -lehden Näkijän näpeissä -jutussa näkijä Kirsi Halla-Seppälä sanoo, että "muutos tapahtuu itsestään, kun lakkaa olemasta sen esteenä". Kuinka tämä todellisuudessa onnistuu, sitä hän ei kerro. Jokaisen on varmaankin itse se selvitettävä. Luulen kuitenkin, että uskomisella on paljon osuutta asiaan.

Voi Hyvin tietää myös kertoa, että planeetatkin puoltavat uuden minän aikaa ja muutosherkkyyskautta muun muassa huhtikuun alun oinaille, nyt kesällä ja syksyllä 2014. En ole ennen kuullutkaan planeettaohituksista, mutta hitaat ohitukset ovat kuulemma harvinaisia, kerran elämässä jos silloinkaan -kokemuksia, joten otettakoon tämä nyt jonkinlaisena merkkinä itselleni.

On vain lakattava olemasta itse esteenä muutokselle. Ja uskottava, jotta voi nähdä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
anna k.

 

Ulkona kulkiessa voi jo tuntea vienon omenantuoksun, mikä sai minut ajattelemaan toukokuun lopulla ottamiani kuvia kukkivista omenapuista. Kohta on taas se aika vuodesta, jolloin minäkin voin syödä raakaa omenaa. <3

Share
Ladataan...

Ladataan...
anna k.

Minusta on aina ollut mukavaa kierrellä pienissä sisustus- ja muissa puodeissa, etenkin sellaisissa, joissa on vanhan ajan tunnelmaa. Yksi ihanimmista sisustus- ja lahjatavaramyymälöistä, tai ehkäpä jopa ihanin, on ehdottomasti Tuusulanväylän varrella sijaitseva Koiramäen Pajutalli, jossa olen päässyt vierailemaan nyt kahdesti. Viime vuonna löysin sieltä hauskan kengän kukkia varten.

Päärakennus toimii kokonaan myymälänä, jonka lisäksi siellä on myös kahvila. Esineet on laitettu niin nätisti esille, että paikassa kiertelee ja katselee mielellään ihan rauhassa. Aina ei oikein tiedä, minne katseen kiinnittäisi, kun joka puolella on kaikenlaista ihanaa.

Jos täytyy välillä päästä "jäähylle" kaikkien inspiroivien esineiden ääreltä, voi vaikka käydä moikkaamassa pihapiirin miniporsaita ja kaneja.

Kanilakin on sisustettu Pajutallille ominaiseen tyyliin.

Pihan aitoista löytyy muun muassa tällaisia juttuja ostettavaksi. Nuo jalanjäljet ovat minusta aika hurmaavia! Ja tuollaisen pöllön olenkin saanut ystävältäni lahjaksi.

Mikään pakkohan ei ole ostaa mitään, ja etenkin lapsille pihalta löytyy paljon kaikkea kiinnostavaa nähtävää. Ihan vain kahvillekin suosittelen siis menemään ja tutkimaan samalla mitä kaikkea pihaltakin löytyy.

Museoaitassa voi melkein tuntea menneet vuosikymmenet..

Ja Peikkopolkuhan nyt on "kierrettävä", vaikkei ihan niin nuori enää olisikaan. ;)

Selvisin itse yllättävän vähillä ostoksilla, ostin vain muutaman pienen paperisen lahjapussukan ja yhden metallisen tekstitaulun, jonka sanoma oli minusta mainio ja kuvasi omaa ajatusmaailmaani hyvin: Little things make big days. Harvoin tällä tavalla mitään paikkoja hehkutan, mutta Pajutalli on miljöineen jotenkin niin suloinen, että eihän siitä voi kuin tykätä.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
anna k.

Eräänä päivänä Kuusamon reissun jälkeen oli päivä, jolloin minuun iski arkiapatia. Väsytti ja ärsytti. Jospa olisikin vain voinut jäädä sinne laiturinnokkaan onkimaan -päivä. En tiedä mistä se tunne tuli, mutta onneksi se pikkuhiljaa haihtui pois. En voi rehellisesti sanoa, että nauttisin tästä jatkuvasta hikisestä ja nihkeän nahkeasta olosta kellon ympäri, mutta nämä aurinkoiset päivät ovat olleet hyviä.

Se hyvä puoli helteissä on, että voi lähteä huoletta ulos pelkässä kesämekossa. Voi vaikka istahtaa ystävän kanssa kostealle nurmikolle syömään mansikoita ja keksiä, että kaikki kynnet voisi siinä samalla lakata eri värisiksi. Vaikka käytänkin lähinnä luonnonkosmetiikkaa ja viihdyn hyvin ilman kynsilakkaa, joskus on kiva vähän leikitellä väreillä.

Olen myös viimein saanut pakastelokeron sulatettua ja löytänyt sieltä samalla rasiallisen tyrnejä. Galiamelonin makeus tasapainotti hyvin tyrnin happamuutta ja kirpeyttä.

Olen myös tullut kesäsateen kastelemaksi mustikkametsässä ja siitä innoittuneena ostanut vihdoin ja viimein itselleni saappaat. Pinkit tietenkin. Parin tunnin päästä ostohetkestä, uutukaiset jalassani näin parin metrin päässä rauhallisesti matelevan kyyn. Ensimmäinen asia, joka suustani pääsi, oli: "ei helv*tti, käärme!". Sekä säikähdyksestä, että ihastuksesta. En nimittäin useinkaan näe käärmeitä. Siihen pikkukivien päälle se jäi hetkeksi loikoilemaan, kunnes lähtiessämme päivän viimeiseltä geokätköltä sekin luikersi saniaisten alle. En lähtökohtaisesti ymmärrä monien ihmisten omaksumaa, suoranaista käärmevihaa. Jos käärme ei halua pahaa minulle, miksi minäkään haluaisin sille.

Kirjat ovat kuuluneet vahvasti tähän heinäkuuhun. Ihastuin kovasti Burnettin Salaiseen puutarhaan, ja luettuani sen hain kirjastosta Pikku prinsessan samalta kirjailijalta. Pidin kovasti siitäkin, mutta näistä kahdesta ensimmäinen vie kuitenkin voiton! Välillä kannattaa kirjastossa suunnata sinne lasten- ja nuortenosastoille, ihan vinkkinä vaan.

Samaan aikaan Pikku prinsessan kanssa luin Muumipapan urotöitä ja Janna Satrin Sisäinen lepatus -nimistä kirjaa. Hyvin monessa kohdassa tuntui, kuin kirja olisi minusta kirjoitettu. Olen aina tiennyt olevani herkkä, mutten ehkä kuitenkaan ollut tiedostanut, kuinka paljon asioita siihen todellisuudessa voi liittyä. Aivan kirjan alussa oleva sitaatti herkkiä ihmisiä tutkineelta Sylvi-Sanni Manniselta kuvaa herkkyyttä mielestäni hyvin: "Herkkyys on sellaista sisäistä lepatusta. Herkkä ihminen on kuin ei olisikaan, mutta rekisteröi kaiken." Tästä tulikin mieleeni viimeinen harjoittelujaksoni koulussa, ja sen aikana käyty välikeskustelu ohjaajani kanssa. Tarvitsen yleensä jonkin verran aikaa lämmetäkseni uudessa ympäristössä, joten saatan vaikuttaa ainakin aluksi etäiseltä ja hiljaiselta, vaikka tarkkailenkin koko ajan, mitä tapahtuu. Joillekin tällainen käytös näyttäytyy passiivisuutena. Ohjaajani olikin hyvin yllättänyt, kun kävi ilmi, kuinka paljon oikeasti tiesin ja olin oppinut kuukauden aikana. Hän oli kuvitellut, että olen vieläkin ihan pihalla ja miettinyt, kuinka esittäisi asian minulle jotenkin nätisti. Keskustelun myötä sain tarvittavaa rohkeutta tarttua toimeen kunnolla myös käytännössä, ja monien työntekijöiden ihmetys taisikin olla suuri, kun ero käytöksessäni aiempaan verrattuna oli heti keskustelun jälkeisestä illasta lähtien melkein kuin yöllä ja päivällä. En ollutkaan niin tyhmä, miltä olin ilmeisesti vaikuttanut.

Tarinaa ja havaintoja herkkyyden vaikutuksesta elämässäni olisi vaikka kuinka paljon, mutta jätetään ne nyt tällä kertaa tuohon yhteen esimerkkiin. Tykkään kuitenkin itsetutkiskelusta ja pohdin tällaisia asioita mielessäni silloin tällöin paljonkin. Haluaisin lukea myös Elaine Aronin Erityisherkkä ihminen -kirjan ja ajattelinkin laittaa sen varaukseen kirjastoon. En kuitenkaan tehnyt niin, sillä varausjonossa on useamman kymmentä ihmistä, mikä on aivan ennennäkemätöntä täälläpäin. Yleensä varausjonoa ei nimittäin ole nimeksikään, jos ollenkaan. Ilmeisesti aihe on nyt pinnalla. Taidankin harkita kirjan ostamista omaksi, sillä siten ainakin saisin lukea sen rauhassa ilman neljän viikon aikarajaa.

Viime viikonloppuna taas tein viitisen tuntia puutöitä, ja päätin kokeilla, vieläkö ruostunut ja muutenkin raihnainen yksipyöräiseni vielä kulkee. Ja kyllähän se kuulkaa kulki, niinkuin aina ennenkin! Ikää sillä on ainakin yli kymmenen vuotta.

Lisäksi olen myös yrittänyt laskea, kuinka monen Bond-leffan loppukohtauksessa Bond päätyy vedessä kulkevaan kulkuneuvoon tai vastaavaan naisen kanssa. Vielä olisi muutamia elokuvia katsottavana, enkä ole tähänkään mennessä pysynyt laskuissani.

Share
Ladataan...

Ladataan...
anna k.

Viimeiselle vaellukselle lähdimme Oulangan luontokeskuksen luota. Könkään keino -nimeäkin kantava kahdeksankilometrinen reitti piti sekin sisällään kaunista suomalaista luontoa. Täällä saimme kulkea melko pitkälti ominemme, muita ihmisiä tuli vain tietyissä paikoissa enemmän vastaan.

Vanhat uskomukset metsästä ovat mielestäni kiinnostavia. Olen joskus vuosia sitten kuullut sanan metsänpeitto, ja uskon, että siinä on kyse samasta asiasta, kuin mistä tässä taulussa kerrotaan. Hurmaannuimme toki metsästä, mutta emme sentään joutuneet taikamaailmaan. Vaikka taianomaista luonto itsessään onkin.

On muuten hyvä, että tällaisilla reissulla on mukana sellainen ystävä, joka itsekin tykkää kävellä rauhassa ja kuvailla samalla. Siinä ehtii kuvata muutakin kuin "pelkkiä maisemia".

Ensimmäistä kertaa ikinä näin kuukkelin! Ja edellisenä päivänä olin juuri nähnyt ensimmäistä kertaa koskikaran. Tämä lintunen ei ollut kovin kiireinen, toisin kuin koskella viipottanut lintu, jota ei millään meinannut ehtiä saamaan kuvaan.

Punertavat kalliot ovat Kiutakönkäälle tunnusomaista.

Kosken kuohuntaa olisi voinut katsella ja kuunnella vaikka kuinka pitkään. Vesi ei ole minulle niin ominainen elementti, mutta virtaavan veden äänessä on jotain rauhoittavaa.

Reino, sinä sen sanoit. En ole ennen kuullutkaan Reino Rinteestä, joten täytyi nyt ihan googlata. Hänet muistetaan muun muassa ja erityisesti Kuusamon koskien suojelutyöhön vaikuttamisesta.

Pala historiaa. Ehkä tähän kuvaan on hyvä päättää kootut vaelluskuvat. Tällä kertaa kuvia tuli entistä enemmän ja tarinaa entistä vähemmän. Vaikea näitä maisemia on sanoittaakaan, kuvat kun kertovat monesti enemmän kuin verbaalisesti pystyn ilmaisemaan. Menkää ja kokekaa, suosittelen näitä kaikkia reittejä, joista olen kertonut, suurella lämmöllä.

Share
Ladataan...

Pages