Ladataan...
anna k.

En osaa nyt sanoa, mikä tämä puu on, mutta sen lehdet näyttivät ruskan väreissään aivan sirkusaakkoset-karkeilta!

Share
Ladataan...

Ladataan...
anna k.

Tänä syksynä oli kaunein ruska pitkään aikaan. Suurin osa lehdistä on jo varissut maahan, mutta vasta nyt saan aikaiseksi alkaa laitella kuvia tännekin. Luvassa on siis yliannostus kaikenlaisia ja -värisiä lehtiä. Näissä kuvissa esiintyvää puuta kuvasin nyt jo ainakin kolmatta vuotta peräkkäin, ja aina se jaksaa ihastuttaa. Viimein sain puulle nimenkin, kun sen eteen oli ilmestynyt infotaulu. Kyseessä on Japanista ja Länsi-Kiinasta lähtöisin oleva (pikkulehti)katsura. Sen maahan pudonneet lehdet tuoksuvat lukemani mukaan melko imelälle, mutta itse en asiaa ryhtynyt tutkimaan. Kauniita ne ovat joka tapauksessa!

Share
Ladataan...

Ladataan...
anna k.

***

Ystäväni kertoi yrittävänsä kirjoittaa nyt lokakuussa vähintään yhden runon per päivä, ja kysyi, lähdenkö mukaan. Hmm, en edes muista koska olisin viimeksi kirjoittanut runon! Lapsena rustailin joitakin runoja salaisiin kansiin. Kysymyksen kuultuani ajattelin, että "enhän mä nyt enää osaa, mistä sitä edes kirjoittaisi". Mutta sitten päätin kokeilla, mitäs väliä sillä nyt on, millainen siitä tulee..! Oli ihan hauskaa vaihtelua kokeilla sanallisen luovuuden hyödyntämistä kuvien sijaan (paitsi että pitihän ne sitten lopuksi yhdistää). Ehken nyt ihan joka päivä ala kuitenkaan runoilemaan, mutta silloin tällöin, miksei?

Share
Ladataan...

Ladataan...
anna k.

Oli aika, jolloin saatoin pitää itseäni aktiivisena liikkujana, jopa urheilijana. Oli yleisurheilua ja kisoja, sirkusta ja karatea. Melkein joka ilta jotain, ja ensimmäisenä lukiovuotena vielä kolmena aamuna viikossa urheilijakoulutus, jolloin tein voima- ja lajiharjoituksia itsenäisesti. Kunnes paloin loppuun. En niinkään fyysisesti, vaan henkisesti. Aiemmin mukavasta ajanvietteestä oli tullut pakkopullaa, suorittamista ja liian vakavaa suhteutettuna siihen, kuinka hyvä oikeasti edes olin. Muiden mielestä en kehittynyt yu-lajeissani tarpeeksi ja painoakin olisi pitänyt saada nostettua. Sainkin voimatreenillä painon nousemaan pari kiloa, mikä on tällaiset kilojaeitulevaikkakuinkasyön-geenit omistavalle jo aikoimen saavutus. Kuulemma olisi pitänyt painaa melkein kymmenen kiloa enemmän. Eihän tuollainen kukkakeppi kuulaa työnnä tai kiekkoa heitä. Niimpä eräänä päivänä päätin, että nyt se on loppu. Urheilun lopettaminen oli tietyistä seikoista johtuen yksi vaikeimmista, mutta kuitenkin helpottavimmista päätöksistä, joita olin joutunut siihen mennessä tekemään. Taakka putosi harteilta, vaikka ympäristön painostus jatkamiseen velloikin vielä ympärilläni ja tunsin itseni huonoksi ja luovuttajaksi.

Sirkus ja karate jäivät elämääni vielä pariksi vuodeksi, kunnes muutin pois kotoa opiskelemaan. Muuton jälkeen liikkumiseni on ollut todella vähäistä ja koostunut pitkälti vain kävelylenkeistä ja satunnaisesta pyöräilystä ja kahvakuulailusta. Ja näin on nyt menty viisi vuotta. Aina päätän, että no huomenna sitten alan liikkumaan. Sitten se onkin ensi viikolla, ensi kuussa, ensi vuonna.. Vuoden 2012 syksyllä rekisteröidyin jopa Heiaheiaan, jos se saisi motivaatiota nostettua. Mutta ei sekään riitä motivaatoksi, että näkee tietokoneen ruudulta monta tuntia sitä nyt onkaan viikossa tullut liikuttua.

Nyt viimeaikoina olen ihan tosissani miettinyt, että alan kohottamaan kuntoa. Olen jo muutaman kerran vetänyt itselleni tunnustelevat kahvakuulatreenit. Happi meinaa loppua jo melkein ennen kuin olen tehnyt juuri mitään. Se jos mikä kertoo siitä, että nyt on aika toimia.

Olin tässä eräänä päivänä kuuntelemassa, kun Suurimmasta pudottajastakin tuttu valmentaja Mikko Nummenmaa luennoi hyvinvoinnista ja kestävästä muutoksesta. Luento pidettiin kauppakeskuksessa, ja ihmettelin, kuinka harva oikeasti jaksoi pysähtyä kuuntelemaan. Ehkä ihmisillä on hyvinvointiasiat niin hyvin hallussa, että lisäinspiraatiota ei kaivata? Tai sitten ei vain kiinnosta tai on liian kiire, mikä on surullista. Minusta Nummenmaalla oli hyvin helpostilähestyttävä näkökulma liikkumiseen ja hyvinvointiin. Olosuhteiden kartoittaminen, usko omaan tekemiseen ja sitkeys tulivat vahvasti esille. Jotta kestävä muutos olisi mahdollinen, edellä mainittujen lisäksi taustalta täytyy löytyä myös oma halu. Millaisista arvoista oma motivaatio hyvinvoinnin lisäämiseksi saa polttoainetta?

Niin, miksi haluan nyt alkaa panostaa enemmän hyvinvointiini? Koska haluan tuntea oloni ja itseni terveemmäksi, ryhdikkäämmäksi niin fyysisesti kuin henkisesti, ja onnellisemmaksi. Haluan myös saada takaisin voimakkaamman, liikkuvamman, kestävämmän ja notkeamman kehon, jolla pystyn ja jaksan tehdä monia asioita paremmin kuin nyt. Ennen kaikkea haluan liikkua ja syödäkin paremmin, koska itse tahdon, enkä siksi, että joku muu käskee.

Tarkoitukseni ei ole ryhtyä bodailemaan joka päivä ja tarkkailemaan pakonomaisesti syömisiäni. Ei. Nummenmaakin korosti mielestäni sitä, että liikunnan tulee olla hauskaa ja on hyvä harrastaa sellaisia lajeja, joista pitää. Jatkan siis kävelylenkkejäni ja lisään pikkuhiljaa enemmän kahvakuulahommia ja keskivartaloharjoituksia ynnä muita viikkoon, kunhan kunto tästä kehittyy ja palautumispäivät käyvät lyhyemmiksi. Juoksua voisin myös kokeilla, vaikken siitä erityisemmin ole ikinä pitänytkään. Ainahan sitä voi oppia pitämään?

En lopettanut yleisurheilua siksi, etten olisi pitänyt kiekonheitosta ja voimaharjoituksista, vaan siksi, ettei se ollut enää hauskaa. En halua nyt tehdä liikkumisesta heti alkuunsa pakkoa ja liian tarkasti suunniteltua, vaan koitan katsoa vähän fiiliksen mukaan niin, että viikkoon mahtuisi kuitenki useampi treeni. Uskon, että tämä tästä vielä muotoutuu!

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
anna k.

Blogin kuvauksessa lukee, että täältä löytyisi välillä vähän askartelujakin. Paljon ei nyt olekaan tullut askarreltua, mutta joitakin kortteja on tänä vuonnakin syntynyt. Päätinpä ladata ne kaikki, joista olen kuvan muistanut ottaa, tähän yhteen postaukseen. Tämä ensimmäinen valmistui kaikkein viimeisimmäksi, ja näillä näkymin se on jäämässä itselleni pieneksi muistutukseksi siitä, mikä on tärkeää.

Tulin ottaneeksi kaikista ystävänpäiväkorteista yhteiskuvan, täytyy tehdä tänä vuonna sama joulukorttien kanssa. Siten ainakin pystyisi varmistamaan, mitä on jo aiemmin tullut tehtyä.

Tässä ystävälleni tekemä pääsiäiskortti, joka on varmaankin ainut lajiaan, jonka olen aikuisiällä tehnyt. Mutta kun sanoin tekeväni hänelle pääsiäiskortin, niin olihan se sitten tehtävä. Ja pääsin käyttämään kivoja decoupage-kuvia (hämmentävää muuten, että kahdella niin eri tekniikalla on sama nimi..).

Valmistujaiskortti ystävälle.

Ja sitten vielä synttärikortit:

Tässä kuvassa näkyy myös askartelu- ja kirjeenkirjoituspöytäni, jolla tavaraa on sen verran, että hyvä jos sekaan mahtuu. Aina ei mahdu. Vetoan siihen, että kaaos on kuitenkin melko hallittu. Se siitä trendikkäästä minimalismista..

Tämäpä oli muuten hyvä katsaus itsellekin. Näistä kuvistakin huomaa tiettyjä suosikkijuttujani, joita käytän kortteja tehdessä: leimasimet, decoupage-kuvat ja kohotarrapalojen käyttö muutenkin, reunustavat ääriviivatarrat, helmitarrat ja kukkapaperit. Siinäpä se resepti melkein onkin.

Share
Ladataan...

Ladataan...
anna k.

Kaunis syysaurinko houkutteli minut tänään ulos vajaaksi pariksi tunniksi kuvailemaan, vaikka tuulikin melkoisesti. Olin ottamassa kuvia kaupungin kukkaistutusten hauskoista sinisistä kukista, kun katsahdin jalkoihini. Ensimmäinen ajatukseni oli "öö..".

I'm speechless.

Share
Ladataan...

Ladataan...
anna k.

Peruskoulussa ja lukiossa kuvaamataito oli yksi lempiaineistani. Minusta oli kiva värittää, piirtää, maalata ja kokeilla kaikenlaisia tekniikoita. Olen kuitenkin aina ollut keskinkertainen piirtäjä ja kuviksen arvosanani olikin yleensä 8 (tosin yhdeksännen luokan keväällä taisin saada kympin, koska tein todella ison kanaverkkoliisterisanomalehti-pingviinin ja käytin siihen myös vapaa-aikaani). Olenkin aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat piirtää ja maalata kauniisti, mutta samalla harmitellut, miksen itse osaa.

Olisi ihanaa osata piirtää taitavasti, mutta tämän taidon puute ei enää juurikaan harmita. Kuten voitte jo arvatakin, olen löytänyt kamerasta oman kynäni ja siveltimeni. Sen avulla voin maalata kuvia, joita en oikeasti koskaan osaisi konkreettisesti maalata. Kuviksen tunnilla tuli kauheat suorituspaineet jo siitä kun opettaja lähti kiertämään luokassa, kun taas valokuvia olen laittanut blogiin kaikkien nähtäville jo parin vuoden ajan, mikä on näinkin itsekriittiselle ihmiselle aikamoinen saavutus.

Otin lapsena kuvia jo tavallisella filmikameralla, mutta silloin kohteena olivat lähinnä ystävät, sillä yhdelle filmille mahtui niin vähän kuvia. Digiaikaan siirtyminen on tuonut aivan uusia ulottuvuuksia. On mahdollisuus kokeilla säätöjä ja sommitella kuvaa uudelleen melkein rajattomasti saadakseen juuri sellaisen lopputuloksen kuin haluaa, ainakin liikkumattomien kohteiden kanssa. Näissä syklaamikuvissa pyrin enemmän maalauksellisuuteen kuin aivan realistiseen ilmaisuun. Törmäsin jokin aika sitten Vilma P.:n blogissa tällaiseen sitaattiin, joka on mielestäni oivaltava:

Don't shoot what it looks like. Shoot what it feels like.

-David Alan Harvey

Mainitsin tuossa jo aiemmin, että olen taipuvainen välillä aivan liian ankaraan itsekritiikkiin. Tietysti omien tuotosten kriittinen tarkastelu on hyvästä, mutta liika on liikaa. Nämäkään kuvat eivät ole täydellisiä: on puhkipalaneita kohtia ja epäterävyyttä. Mutta silti pidän niistä ainakin itse! Yksi parhaista asioista, joita valokuvaus onkin tuonut elämääni, on onnistumisen tunne. On hienoa, kun saa aikaiseksi itseään ja välillä myös toisiakin miellyttävän kuvan.

Mielestäni kaikilla ihmisillä pitäisi olla jokin sellainen juttu, jota tehdessä voi kokea onnistumisen iloa ja tuntea kehittyvänsä. Valokuvauksessa ei ainakaan koskaan voi tulla valmiiksi, ja olen vasta kehityskaareni alussa, joten uutta opittavaa riittää. On tämä vaan mahtava harrastus!

Share
Ladataan...

Pages