Salla Simukka: Punainen kuin veri – ja saako kirjassa olla puhekieltä?

Ladataan...

 

 

Olen varmasti viimeinen ihminen, jonka pitäisi arvioida nuortenkirjoja. Olen kertonut, etten lukenut niitä juuri lainkaan edes nuorena, ja nyt nuorten maailma on minusta aika kaukana, en tunne henkilökohtaisesti ketään lukioikäistä. Silti luin Salla Simukan nuortentrillerin Punainen kuin veri, kun satuin sen saamaan. En oikeastaan aiokaan nyt arvioida kirjaa, vaan kertoa, millaisia ajatuksia se nostatti nuorille ja nuorista kirjoittamisesta ja etenkin nuorten kielestä.

 

Lumikki pelastaa tilanteen

Punainen kuin veri -aloittaa Tampereelle sijoittuvan trilogian, jonka päähenkilö on Lumikki Andersson, fiksu ja tiedostava lukiolainen, mallioppilas. Nuorten tv-sarjoista tuttujen stereotypioiden mukaan Lumikki on se erilainen, kunnollinen nuori nainen, josta kukaan ei oikein tiedä mitään. Mutta toisin kuin sadun Lumikki, tämä neito ei vaivu uneen odottamaan pelastajaprinssiä, vaan pelastaa itse koulutovereitaan, hieman bimbomaisen – totta kai – tytön, hänen poikaystävänsä ja heidän poikapuolisen kaverinsa. Tytön järjestämät kotibileet ovat karanneet käsistä, hänen poliisi-isänsä tuntuu sekaantuneen johonkin hyvin hämärään – seuraa takaa-ajoa, hengenvaarallista menoa, naamioitumista ja muutenkin kaikkea, mitä trilleriltä sopii odottaa. .

Simukka kirjoittaa vetävästi. Vaikka jotkut juonenkulun kannalta olennaiset vinkit olivat liiankin ilmeisiä ja kirjan hahmot hieman kliseisiä, kokonaisuus oli varsin toimiva. Vaikken kokenut suuria samastumisen tai välittämisen tunteita, seurasin vauhdikasta tarinaa mielelläni. Luulen, että sekä tällä kirjalla että sen jatko-osilla on hyvät menestymisen mahdollisuudet. Blogimaailmassa kirjaan ovat mieltyneet mm. Kirsin Kirjanurkan Kirsi, jonka bloggauksessa kirjan tarinaa on avattu melko paljon, sekä Kaiken voi lukea! –blogin Jori, joka tosin miettii kuten minä, ettei taida kuulua aivan kirjan kohderyhmään.

 

Voisivatko nuoret puhua kirjakieltä? 

Minusta kirjaa oli kiinnostavaa lukea sujuvan kerronnan ohella siksikin, että mietin, miten vaikeaa aikuisen on kirjoittaa nuorille ilman että syntyy vaikutelma mielistelevästä ja mukaymmärtävästä kukkahattutädistä tai toisaalta viisastelevasta kirjoittajasta. Tiedättehän, ymmärtävä lässytys tai annapa minä vanhempana selitän -alentuvuus eivät ole kumpikaan kovin hyviä kommunikaatiostrategioita.

Salla Simukka välttää ansiokkaasti kummankin tyylin. Olisi kuitenkin hauska tietää, tuntuuko hänen kerrontansa aidolta nuorten lukijoiden mielestä. Minä huomasin, että kielipainotteisena lukijana minua ärsytti paikoin, että tarina oli kerrottu nuorten omalla puhekielellä ja tyylillä, sellaisella, jota on minusta (viisastelevasta kukkahattutädistä) usein rasittavaa kuunnella ruuhkabussissa, saati lukea kirjasta. Esimerkkidialogi heti kirjan alkupuolelta, s. 22:

 

Pimiössä. Pimeää. Sitten yksi napsautti valon päälle.
- Tulkoon valkeus. Ja valkeus tuli.
Muovikassi pöydälle. Kassi auki.
-Hyi vittu ne haisee.
-Raha ei haise. Raha tuoksuu.
-Tossa on ihan tolkuttomasti massia.
-Ja me jaetaan ne tasan.
-Tää on niin upeeta! Mulle ei oo koskaan tapahtunu mitään tällasta. Mä rakastan teitä. Mä rakastan koko maailmaa.
-Älä nyt ala pussailla. Mulla herpaantuu keskittyminen ja alkaa panettaa.

 

Ja toinen esimerkki Lumikin ajatuksista niin ikään alkupuolelta, s. 31:

Lumikki nojasi seinään ja tuijotti silmät auki mustuuteen. Tyhjensi mielensä ajatus ajatukselta. Kaikkein helpointa oli päästää irti arkisista, suurimmaksi osaksi tyhjänpäiväisistä pohdinnoista, jotka liikkuivat akselilla seuraava matematiikantunti, kaupassakäynti mahdollisesti koulun jälkeen, illaksi ehkä combatiin.

 

Puhekieltä, toistoa, saman asian jauhamista. Kieltämättä Simukka on tavoittanut tekstiin hyvin autenttisen sävyn. Mietin vain, eikö nuorista olisi uskottavaa, jos heille ja heistä kerrottaisiin kirja- tai edes yleiskielisemmin. Oli myös kiinnostavaa pohtia, miten kirjoittaa kieliopillisesti siedettävää mutta silti puhekielen omaista tekstiä. Puhekielessähän kielioppisäännöt saavat usein kyytiä mennen tullen ja kieli vilisee monesti vieraskielisiä ilmauksia, usein anglismeja. Ne ovat varmasti osa aitoa nuorten kielen tavoittelua, mutta myönnän pettyneeni, kun huomasin tekstissä koska-lyhennyksen, joka on viime aikoina alkanut luikerrella vastaan myös mm. tuttavieni Facebook-päivityksissä ja sähköpostiviesteissä. En ole maailman allergisin anglismeille, mutta jostain syystä erityisesti koska-tyyli ärsyttää minua. Usein yksi pieni oli-sana tekisi ilmauksesta suomenkielisen ja jo pilkku "koskan" edellä pelastaisi hieman tilannetta.

Koska-esimerkki Punainen kuin veri -teoksen sivulta 131: Ei ei ei. Koska bileet. Koska huumeet. Koska murtautuminen kouluun. Koska rahat. Koska Elisan isä oli poliisi ja kuka heitä muka uskoisi ja heillä pitäisi olla vähän enemmän tietoa, muutakin kuin jotkut valokuvat ja tuhottu meili.

Lopetan pohdintani tähän koska vielä muita hommia ja koska oma tietämättömyyteni. Olisi kuitenkin kiva kuulla muiden näkemyksiä: Pitääkö nuorille kirjoittaa nuorten kielellä? Sopiiko puhekieli kaunokirjallisuuteen: tuoko vai viekö se uskottavuutta? Jostain syystä murre tuntuu minusta paljon kaunokirjallisemmalta, tai ”kielellisemmältä”, ratkaisuilta kuin näennäisen helppo puhekieli. Millaista kieltä muissa kotimaisissa nuortenromaaneissa on? Ja heh, pitäisikö nuoria lukijoita varjella pahimmilta anglismeilta ja muilta käännöskukkasilta?

 

Salla Simukka: Punainen kuin veri. Tammi, 2013. Kansi: Laura Lyytinen
Kustantamon kirjaesittely

Share

Kommentit

Salla

Minäkin ilmoittaudun sormea heristeleväksi kukkahattutädiksi. Kiinnostavia pohdintoja kielestä! Lumikki-kirjasta on kirjoitettu blogeissa jo nyt aika paljon ja tavallaan kirja kiinnostaisi, mutta vielä ei ole kiinnostuskynnys ylittynyt. Olen lukenut Simukalta vain yhden kirjan, Ylivalotuksen. Kiinnitin myös huomiota kieleen: "Simukan kirjan nuoret puhuvat harmittavan steriiliä ja stereotyyppistä mä-sä -kieltä, Salkkareiden tapaan. Ensi kerralla kunnon murretta mukaan tai sitten kirjakieltä tännekin!"

Mutta tosiaan, on vaikea arvioida tuntuisiko tuollainen kielenkäyttö uskottavalta, jos olisin itse riittävän nuori ollakseni kirjan oletettua kohderyhmää.

Vielä vastauksena kysymykseen: kyllä, nuoria todellakin pitäisi varjella kielikukkasilta. ;)

R. Roikale

Oon tykännyt Simukan aiemmistä nuortenkirjoista oikein kovasti - niiden aihepiirit eivät yleensä ole heristeleviä tai näkökulma alentuva. Henkilökuvaus on, ainakin aiemmin, ollut verevää ja uskottavaa. Tälleen suomen kielen ihmisenä on kyllä myönnettävä, että nuo puhekieliset, tyylirikkeiset esimerkit ovat puistattavia. Jotenkin ne voisi hyväksyä minäkertojalle, uskoisin. Monet nuoret lukijat ovat mieltyneitä myös kieleen, joten pitääpä hieman tiedustella asiaa koululla... Pitäisi ehkä antaa nuoren lukijakunnan itse päättää?

Kasiluokkalainen (Ei varmistettu)

Minun mielestä meille nuorille ei tarvitse kirjoittaa 'nuorten kielellä'. Tai siis itseäni häiritsee kamalasti kirjoissa tuollainen "-Hyi vittu ne haisee." puhetavat. Tulee ihan sellainen olo, että kirjailija yrittää korostaa nuorten olevan kyseessä käyttämällä kirosanoja sekä noita mä, sä, nää sanoja. Se kuulostaa todella typerältä.

Ja jos nuorten mielipiteet kiinnostaa, niin tuosta kirjastahan on tehty keskustelualue sellaiselle nuortensivustolle kuin demi.fi (nuorille tytöille kohdistuva sivusto). Tammi teki sitten tällaisen keskustelun sinne: http://www.demi.fi/keskustelut/punainen-kuin-veri/punainen-kuin-veri-luk...
Tuolta voikin lukea nuorten mielipiteitä kirjasta. Esimerkiksi yksi käyttäjä nimeltään "rocketbrother" kommentoi näin:

"Avasin lukunäytteen mahdollisimman ennakkoluulottomasti, mutta pakko myöntää että jätin kesken lauseen "seteleitä aitoon Louis
Vuittonin käsilaukkuunsa" -jälkeen. Tällaiseen voisi törmätä ehkä demittäjien novellit-palstan teinikuvauksissa, ei painoon päässeessä romaanissa."
Demissä pyörii siis tyttöjä iästä 13 aina 30 asti.

T. Kesällä 15-vuotias.

Maija Haavisto (Ei varmistettu) http://www.ilmestykset.net

Dialogin kirjoittaminen on mutkikas juttu. Sen pitäisi jäljitellä puhetta, tavallaan, mutta todellisuudessa se ei ole yhtään sellaista kuin ihmisten oikea puhe. Sen täytyy olla nokkelampaa, tarkoitushakuisempaa, vähemmän fragmentaarista ja täytesanoja pursuavaa yms.

Ja kirjoittaako dialogi kirjakielellä vai puhekielellä? Esikoisromaanissani päädyin puhekieleen, vaikka se on aikuistenkirja. Jotkut ovat tätä kritisoineet. Toisaalta puhekieli mahdollistaa joskus elävämpien puhetyylien käyttämisen. Jos haluaa esimerkiksi jonkun hahmon puhuvan murteella tai slangilla.

Sittemmin olen kirjoittanut repliikit kirjakielellä. Työn alla olevassa romaanissa se on kuitenkin ollut haasteellista, koska päähenkilö opettaa ala-asteella. Aikuisten puheet kääntyvät sujuvammin kirjakielelle kuin lasten. Ja millaiset sanat sopivat kirjakielen sekaan? Olen päättänyt, että lapsi voi "puhua kirjakieltä" ja käyttää silti sanaa "ope". Joku on varmaan sitä mieltä, että näin ei voi tehdä. Olkoon.

Muutenkin pidätän oikeuden käyttää puhekielisiä ilmauksia tekstissä, esim. uusimmassa esiintyy "myrtsi höpönassu" dialoginomaisessa yhteydessä (joka ei ole dialogia). Sen kanssa pitää olla toki varovainen.

Maija Haavisto (Ei varmistettu) http://www.ilmestykset.net

Dialogin kirjoittaminen on mutkikas juttu. Sen pitäisi jäljitellä puhetta, tavallaan, mutta todellisuudessa se ei ole yhtään sellaista kuin ihmisten oikea puhe. Sen täytyy olla nokkelampaa, tarkoitushakuisempaa, vähemmän fragmentaarista ja täytesanoja pursuavaa yms.

Ja kirjoittaako dialogi kirjakielellä vai puhekielellä? Esikoisromaanissani päädyin puhekieleen, vaikka se on aikuistenkirja. Jotkut ovat tätä kritisoineet. Toisaalta puhekieli mahdollistaa joskus elävämpien puhetyylien käyttämisen. Jos haluaa esimerkiksi jonkun hahmon puhuvan murteella tai slangilla.

Sittemmin olen kirjoittanut repliikit kirjakielellä. Työn alla olevassa romaanissa se on kuitenkin ollut haasteellista, koska päähenkilö opettaa ala-asteella. Aikuisten puheet kääntyvät sujuvammin kirjakielelle kuin lasten. Ja millaiset sanat sopivat kirjakielen sekaan? Olen päättänyt, että lapsi voi "puhua kirjakieltä" ja käyttää silti sanaa "ope". Joku on varmaan sitä mieltä, että näin ei voi tehdä. Olkoon.

Muutenkin pidätän oikeuden käyttää puhekielisiä ilmauksia tekstissä, esim. uusimmassa esiintyy "myrtsi höpönassu" dialoginomaisessa yhteydessä (joka ei ole dialogia). Sen kanssa pitää olla toki varovainen.

Velma (Ei varmistettu) http://kirjavakukko.blogspot.fi

Mun mielestä yleiskielinen teksti on paras vaihtoehto kenen tahansa ikäryhmän kirjojen dialogeihin. Se on rennompaa kuin kirjakieli, muttei ärsytä samalla tavalla kuin puhekieli tai murre. (Tätä mieltä taisin olla jo nuorena.) Puhekieli muuttuu vuosien kuluessa ja joissakin vanhemmissa kirjoissa sen tosiaan huomaa jämähtäneen omaan aikaansa. Simukan vanhemmissa kirjoissa ei kieli ole mua kamalasti ärsyttänyt, tätä uusinta en ole lukenut.

Jenni S.

Kiitos, kiinnostavia kommentteja! Yritin vastailla jo aamulla, mutta sähläsin ja kommenttini katosi. Nyt uusi yritys.

Salla, on hyvin todennäköistä että olen lukenut Simukka-bloggauksesi, mutta kiistän, että muistaisin sen aktiivisesti, saati että matkisin sinua. Hauskaa ja kiinnostavaa kuitenkin, että olet ollut noin samoilla linjoilla. Oikeastaan kiinnostaisi lukea lisää Simukkaa, koska tämä ensimmäinen kokeilu oli siis todella sujuva kuitenkin, ja kirjat ovat kehuttuja ja palkittuja. Siiri Enorannan kirjat ovat lähes ainoita lukemiani  kotimaisia uusia nuortenkirjoja, niitä (Giselle, Nukkuu lapsi viallinen) suosittelen kaikenikäisille lämpimästi.

R. Roikale, ei tässä uutuudessakaan ollut mitään heristelevää, vaan kokonaisuus oli vetävä ja raikas, kunhan ei vain se puhekielisyys olisi hieman sattunut silmään. Toisena suomen kielen ihmisenä luulisin, että jos puhekieltä olisi vain dialogisssa, se tuntuisi minusta kirjallisesti ja kielellisesti ajatellen paremmalta ratkaisulta. Mutta sitä en tosiaan tiedä, miltä tällainen teksti olisi tuntunut minusta nuorena. 

Kasiluokkalainen, siksipä olikin erityisen kiinnostavaa kuulla sinun ja muiden nuorten kommentteja kielestä, kiitos! En tiennytkään tuollaisesta keskusteluryhmästä, pitää tutustua. Mainosalan töitä tehdessä on kyllä tullut huomattua, että nuorille on hyvin vaikea viestiä nuorten kielellä - ja ihan oikein, ettei mikä tahansa mene läpi, vastaanottajalle tulee helposti aliarvioitu olo, jos tuntuu, että "minulle viestitään nyt näin, kun en muusta tajua". (En siis usko Simukan kirjoittaneen puhekieltä siksi, etteivät nuoret osaisi "aikuisten" kirjakieltä, vaan näin yleisenä huomiona.)

Maija Haavisto, kiitos, kiinnostavaa dialogipohdintaa. Myönnän joskus ajatelleeni, että hienoimmat kirjalliset dialogit ovat usein minusta niin täsmällisiä ja vähäsanaisia, ettei sellaisia voisi olla oikeassa elämässä. Ratkaisu, että puhekieltä olisi vain puheessa eli repliikeissä, tuntuisi jo tuovan tekstiin hyvää vaihtelua puhe- ja kirja-/kaunokirjallisen kielen välillä, mutta hyvältä kuulostaa tuokin, että repliikitkin ovat kirjakieltä. Ryhdyin sattumalta lukemaan eilen ulkomaista nuortenkirjaa, joka on kirjakielinen mutta jossa sanat ovat osin puhekielisiä ja nuorekkaita, esim. spoilerivaroitus, tuollainen tyyli tuntuu toimivan hyvin. Kirja on Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe, palaan siihen tällä tai viimeistään ensi viikolla.

Velma, hyvä havainto tuo puhekielen nopea vanheneminen! Oikein vanhoissa kirjoissa se ei haittaa, vaan on päinvastoin mukavaa tutustua vanhoihin ilmaisuihin, mutta hieman vanhentuneet tuntuvat - no, vanhentuneilta. 

Helmi K
sivulauseita

Olen miettinyt tätä aihetta niin monesti, omien ja toisten kirjojen kohdalla, ja huomannut että kaikki muu paitsi yleiskieli rupeaa ennemmin tai myöhemmin ärsyttämään, ja varsinkin voimakas slangi/murre etäännyttää henkilöistä kun kiinnitän huomiota vaan siihen kieleen. 

Ja sinänsä musta on outo ajatus että nuorille tai lapsille pitäisi kirjoittaa eri tavalla, useimmiten kun tuntuu että jos aikuinen nauttii nuorten- tai lastenkirjan lukemisesta niin myös nauttii nuori tai lapsi. Tämä ei tietenkään ole vain kielestä riippuvaista.

Pullameri

Kun nuorena ahmin nuorten kirjoja, en muista jättäneeni niitä kesken kielen takia. Ehkä se oli enemmän se sisältö kuitenkin, jolla oli väliä. Eniten minua ärsytti, että kirjojen henkilöillä oli typeriä nimiä. Kukaan ei ollut Jenni, Jonne tai Joni vaan kirjoissa angstasivat ja seikkailivat Mirkka, Saska, Pera, Jartsa, Tuppi... mitä näitä nyt olisi voinut ollakaan.

Jenni S.

Helmi K, samoilla linjoilla siis ollaan. Erikoista, että puhekieli toimii etäännyttävästi mutta niin siis minullakin. Olen nyt lukemassa muiden kirjojen ohella myös Hannu Mäkelän Ääni joka etsi Laulua, ja se vaikuttaa juuri sellaiselta kaikenikäisten sadulta, kaunista yleiskieltä ja yleisinhimillinen ote. 

Pfaff, hauska nimikommentti! En nyt muista ulkoa, minkä nimisiä hahmoja lukemissani nuortenkirjoissa on ollut, mutta nimianalyysisi kuulostaa hyvin uskottavalta. Lapsena luin kirjaa Jenni Penninen.:)

hdcanis (Ei varmistettu)

Puhekieli ei sinänsä haittaa minua mutta siinä on tuo Velman mainitsema ongelma, että se tapaa vanhentua pahasti. Ajan kanssa voi muuttua viehättäväksi nostalgiapläjäykseksi mutta uskottavuus rapisee nopeasti.

Neutraali yleiskieli on usein kai paras ratkaisu jos ei tarina vaadi jotain tiettyä murretta tai alakulttuurin kieltä.

Pfaffin lukemat kirjat ovat ehkä minun ikäluokkani tai vanhempien kirjoittamia, ei minun nuoruudessani ollut juurikaan Joneja mutta Tuomaita ja Jareja oli...tässäkin kai sitten on sama, nimimuodit vanhenevat :)

Jenni S.

Hdcanis, neutraalin yleiskielen hyviä puolia on ainakin se, että se jättää tilaa lukijan omille ajatuksille ja tulkinnoille, kuten jo todettukin. Ehken pidä aikuistenkaan kirjoissa runsaasta tai mitenkään poikkeavasta tyylistä kuin harvoin, koska haluan itse ajatella ja kuvitella sen, mitä ei suoraan sanota. Toisaalta lyhyt, tiivis ja niin tarkka ilmaisu, ettei ole enää mitään lisättävää, on usein hyvin vaikuttavaa kielenkäyttöä.

Kirjojen henkilöiden nimet ovat tosiaan aikansa tuotteita ja kuvastimia siinä missä kielikin. En tosiaan muista tarkalleen hahmojen nimiä teinilukemistostani, mutta sellainen mielikuva minullakin on, että jotkut nimet olivat ärsyttävän nokkelia, ajatuksena oli ehkä nuoren lukijan "kosiskelu". Vähäisestä nuortenkirjakokemuksestani johtuen tämä analyysi ei ole kovin tieteellinen.

Ketunleipä (Ei varmistettu) http://www.tarinatkirjatutjafilmatut.blogspot.fi

Itse en ole vielä tätä kirjaa lukenut, mutta olen suunnitellut tutustuvani, kunhan pääsykokeet ovat ohi. En olekaan ennen lukenut mitään Simukalta. Tiedä sitten miten tämä iskee, kun en yleensä ole mikään jännärien ystävä.

Tuosta puhekielisyydestä. Itseäni se ei häiritse jos se on sellaista ns. yleis puhekielistä tai murteella maustettua. Mutta sitten häiritsee jos se on jotain salkkari roskaa (se ei mielestäni ole ihan yleistä puhekieltä eihän?) tai jotain stadislangia, joka vaan yksinkertaisesti raiskaa meikäläisen korvat. Lisäksi revin hiuksia päästäni jos leipätekstistä löytyy jotain puhekielisiä ilmauksia joiden tarkoitusta en ymmärrä. Varsinkin jos kyseessä on nuortenkirja ja sanan olisi tarkoitus olla nuorten käyttämä. Itse pyrin kirjoittamaan leipätekstin kirjakielisesti/yleiskielisesti, koska sellainen kerronta miellyttää, mutta vuorosanat saavat mielestäni olla puhekielisiä ja murteellisia, koska se tuo tunnetta ja sulavuutta puheeseen. Lisäksi en osaa itse puheessa käyttää sanaa "hän" joten tämäkin voi vaikuttaa puhekielen valintaan dialogissa. Haluan myös kirjoittaessani edes jotenkin korostaa omaa murrettani, koska nuortenkirjoissa surullisen usein puhutaan, kuten Salla sanoi, niin typistettyä puhekieltä, eikä sellaista mitä itse ja kaverini puhumme.

Jenni S.

Ketunleipä, kiitos kommentista. Minustakin on yleensä suotavaa, että ainakin leipäteksti olisi yleiskielistä, vaikka vuorosanoissa olisi puhekieltä. Ja kun sitä puhekieltä on, niin ei liian todenmukaista, kiitos. Siksihän kaikenlaisen dialogin kirjoittaminen kai vaikeaa onkin, että "oikea" puhekieli on kauheaa kirjoitettuna ja "liian hieno" kieli taas tuntuu usein epäuskottavalta. Itse luen kuitenkin mieluummin liian hienoa kuin liian puhekielistä.

Ope (Ei varmistettu)

Ei minua häirinnyt esimerkkien kielessä mikään, mutta se voi johtua siitä, että olen lukion opettajana ja äitinä tottunut niin monenlaiseen kieleen.

Jenni S.

Ope, voin uskoa! Teinien kanssa paljon aikaa viettävä ystäväni sanoi, että kuulee esim. koska-kieltä tuon tuosta ja joskus sortuu sellaiseen itsekin, vaikkei haluaisi. ;) Ja kyllähän nuorten kirjassa on luontevaa olla nuorten kieltä... Luin pian Simukan kirjan jälkeen nuorille suunnatun Tähtiin kirjoitettu virhe -romaanin. Olkoonkin, että suomenkielisen ja käännöskirjan vertailu on hankalaa, minusta Tähtiin kirjoitetussa vihreessä oli raikas ote, "sopivan kirjallista nuorten kieltä".

Salamatkustaja_ (Ei varmistettu) http://www.salamatkustaja.com

Samaa mieltä koska-sanan käytöstä. Avauduin siitä taannoin täällä: http://www.salamatkustaja.com/2013/05/alistuskonjuktio-etsii-verbia.html

Jenni S.

Salamatkustaja, kiitos linkistä! Luen heti bloggauksesi, koska kiinnostava juttu. :)

Kirjakieli (Ei varmistettu)

Vanha aihe, mutta niin tärkeä itselle, että pakko kommentoida...

Täytyy sanoa, että itse luen hyvin paljon nuortenkirjoja, koska kirjoitan myös itse sen tyylisiä tekstejä. Mutta puhekieli on sellainen asia, joka on raivostuttanut minua aina! Kun itse olin nuori (olen vieläkin, mutta sanotaan vaikka peruskoululainen), en voinut edes koskea suomalaisiin nuortenromaaneihin, koska puhekieli dialogeissa oli jotain sellaista mitä en vain pystynyt lukemaan. Luin pelkkiä ulkolaisia teoksia. Myöhemmin minua alkoi raivostuttaa, jos suomentaja alkoi suomentamaan puhekieliseksi dialogia, joka alkuperäisessä oli kirjakieltä.

Nyt hieman vanhempana rakastan suomalaisia nuortenkirjoja, kirjoitustyyliä, sanoilla leikkimistä jne. Mutta kun se puhekieli! En ymmärrä, miksi sitä pitää viljellä. En ole tavannut ketään nuorta, joka olisi sitä dialogeissa rakastanut, useimmat sanovat, että se on ihan ok, mutta kirjakieli on parempaa. Puhekieli on hidasta ja epäselvää luettavaa, lisäksi se antaa jotenkin hirveän lapsellisen kuvan. En koe sen antavan mitään lisäarvoa teokselle, ei se tee minusta kirjasta uskottavampaa tai autenttisempaa, monesti jopa päinvastoin.

Lisäksi nämä "hyi vittu se haisee" ovat jotenkin hirveän stereotyyppisiä kuvia nuorten puheesta. En minä tai kukaan kavereistani puhu noin. Monesti paljon lukevat nuoret ovat vähän erilaisia tästä perusnuorisokuvasta, että kiroillaan ja puhutaan rivoja, jolloin sen korostaminen puheessa ärsyttää entistä enemmän. Esimerkiksi se kirosanojen viljely. Eivät läheskään kaikki nuoret puhu niin ja ainakin itselleni se antaa sellaisen nuorta kosiskelevan mielikuvan tai nuoren maailmasta erkaantuneen aikuisen käsityksen, että tällaisia ne nuoret ovat ja tällä tavalla ne puhuu. Puhuvathan aikuisetkin tosielämässä "mä ja sä", mutta aikuisten kirjoissa harvoin käytetään puhekieltä tai jos käytetään, se on tehokeino antamaan hahmosta jotenkin nolo kuva. Miksi siis nuortenkirjassa pitää ehdoin tahdoin tunkea suuhun sitä puhekieltä, vaikka se ei teoksen tunnelmaan sopisi ollenkaan? Koska hahmot ovat nuoria, eivätkä osaa puhua kirjakieltä? Eiväthän kaikki aikuisetkaan osaa. Tuntuu, että puhekielen käytöstä on muodostunut sellainen sääntö, että näin se nyt vain menee. Mutta jos kuunnellaan paljon lukevia nuoria, niin ei se nyt vain ihan niinkään mene.

En tiedä, eivätkö suomalaiset kirjailijat saa tarpeeksi palautetta nuorisolta, vai mikä siinä on, että poikkeuksetta lähes kaikkien teosten dialogi on puhekielistä. Se tuntuu epäaidolta myös silloin, jos on minä-kertoja, joka muuten viljelee kaunista ja nokkelaa kieltä (ei nyt ihan kieliopillisesti oikeaa tarvitse olla, mutta enemmän kirjakieltä kuin puhekieltä) ja sitten dialogissa sortuu "puhumaanks niinkus näin koska mä tahon".

Jos tulevaisuudessa nuortenkirjoihin alettaisiin viljelemään kirjakielisempää dialogia, uskoisin, että monet aikuisetkin lukisivat enemmän niitä hienoja teoksia, joita nuortenhyllystä löytyy. Myös monet nuoret uskaltaisivat lukea enemmän suomalaisia teoksia. Harmi vain, että puhekieli dialogissa on niin tärkeä osa kirjaa, että joskus kirjat jäävät kokonaan lukematta.

Pakko mainita vielä, että itse kyllä olen sellainen, etten tykkää edes murteesta dialogissa. Ehkä suurin syy siihen on juuri se, että se hidastaa lukemista. Kirjakieli on helpommin luettavaa, lisäksi murteesta tulee väkisinkin sellainen olo, että nyt tässä yritetään kikkailla tai kosiskella, jotka ainakin minulla toimivat ihan päinvastaisesti.

Kommentoi

Ladataan...