Salla Simukka: Punainen kuin veri – ja saako kirjassa olla puhekieltä?

simukka.jpg

 

 

Olen varmasti viimeinen ihminen, jonka pitäisi arvioida nuortenkirjoja. Olen kertonut, etten lukenut niitä juuri lainkaan edes nuorena, ja nyt nuorten maailma on minusta aika kaukana, en tunne henkilökohtaisesti ketään lukioikäistä. Silti luin Salla Simukan nuortentrillerin Punainen kuin veri, kun satuin sen saamaan. En oikeastaan aiokaan nyt arvioida kirjaa, vaan kertoa, millaisia ajatuksia se nostatti nuorille ja nuorista kirjoittamisesta ja etenkin nuorten kielestä.

 

Lumikki pelastaa tilanteen

Punainen kuin veri -aloittaa Tampereelle sijoittuvan trilogian, jonka päähenkilö on Lumikki Andersson, fiksu ja tiedostava lukiolainen, mallioppilas. Nuorten tv-sarjoista tuttujen stereotypioiden mukaan Lumikki on se erilainen, kunnollinen nuori nainen, josta kukaan ei oikein tiedä mitään. Mutta toisin kuin sadun Lumikki, tämä neito ei vaivu uneen odottamaan pelastajaprinssiä, vaan pelastaa itse koulutovereitaan, hieman bimbomaisen – totta kai – tytön, hänen poikaystävänsä ja heidän poikapuolisen kaverinsa. Tytön järjestämät kotibileet ovat karanneet käsistä, hänen poliisi-isänsä tuntuu sekaantuneen johonkin hyvin hämärään – seuraa takaa-ajoa, hengenvaarallista menoa, naamioitumista ja muutenkin kaikkea, mitä trilleriltä sopii odottaa. .

Simukka kirjoittaa vetävästi. Vaikka jotkut juonenkulun kannalta olennaiset vinkit olivat liiankin ilmeisiä ja kirjan hahmot hieman kliseisiä, kokonaisuus oli varsin toimiva. Vaikken kokenut suuria samastumisen tai välittämisen tunteita, seurasin vauhdikasta tarinaa mielelläni. Luulen, että sekä tällä kirjalla että sen jatko-osilla on hyvät menestymisen mahdollisuudet. Blogimaailmassa kirjaan ovat mieltyneet mm. Kirsin Kirjanurkan Kirsi, jonka bloggauksessa kirjan tarinaa on avattu melko paljon, sekä Kaiken voi lukea! –blogin Jori, joka tosin miettii kuten minä, ettei taida kuulua aivan kirjan kohderyhmään.

 

Voisivatko nuoret puhua kirjakieltä? 

Minusta kirjaa oli kiinnostavaa lukea sujuvan kerronnan ohella siksikin, että mietin, miten vaikeaa aikuisen on kirjoittaa nuorille ilman että syntyy vaikutelma mielistelevästä ja mukaymmärtävästä kukkahattutädistä tai toisaalta viisastelevasta kirjoittajasta. Tiedättehän, ymmärtävä lässytys tai annapa minä vanhempana selitän -alentuvuus eivät ole kumpikaan kovin hyviä kommunikaatiostrategioita.

Salla Simukka välttää ansiokkaasti kummankin tyylin. Olisi kuitenkin hauska tietää, tuntuuko hänen kerrontansa aidolta nuorten lukijoiden mielestä. Minä huomasin, että kielipainotteisena lukijana minua ärsytti paikoin, että tarina oli kerrottu nuorten omalla puhekielellä ja tyylillä, sellaisella, jota on minusta (viisastelevasta kukkahattutädistä) usein rasittavaa kuunnella ruuhkabussissa, saati lukea kirjasta. Esimerkkidialogi heti kirjan alkupuolelta, s. 22:

 

Pimiössä. Pimeää. Sitten yksi napsautti valon päälle.
– Tulkoon valkeus. Ja valkeus tuli.
Muovikassi pöydälle. Kassi auki.
-Hyi vittu ne haisee.
-Raha ei haise. Raha tuoksuu.
-Tossa on ihan tolkuttomasti massia.
-Ja me jaetaan ne tasan.
-Tää on niin upeeta! Mulle ei oo koskaan tapahtunu mitään tällasta. Mä rakastan teitä. Mä rakastan koko maailmaa.
-Älä nyt ala pussailla. Mulla herpaantuu keskittyminen ja alkaa panettaa.

 

Ja toinen esimerkki Lumikin ajatuksista niin ikään alkupuolelta, s. 31:

Lumikki nojasi seinään ja tuijotti silmät auki mustuuteen. Tyhjensi mielensä ajatus ajatukselta. Kaikkein helpointa oli päästää irti arkisista, suurimmaksi osaksi tyhjänpäiväisistä pohdinnoista, jotka liikkuivat akselilla seuraava matematiikantunti, kaupassakäynti mahdollisesti koulun jälkeen, illaksi ehkä combatiin.

 

Puhekieltä, toistoa, saman asian jauhamista. Kieltämättä Simukka on tavoittanut tekstiin hyvin autenttisen sävyn. Mietin vain, eikö nuorista olisi uskottavaa, jos heille ja heistä kerrottaisiin kirja- tai edes yleiskielisemmin. Oli myös kiinnostavaa pohtia, miten kirjoittaa kieliopillisesti siedettävää mutta silti puhekielen omaista tekstiä. Puhekielessähän kielioppisäännöt saavat usein kyytiä mennen tullen ja kieli vilisee monesti vieraskielisiä ilmauksia, usein anglismeja. Ne ovat varmasti osa aitoa nuorten kielen tavoittelua, mutta myönnän pettyneeni, kun huomasin tekstissä koska-lyhennyksen, joka on viime aikoina alkanut luikerrella vastaan myös mm. tuttavieni Facebook-päivityksissä ja sähköpostiviesteissä. En ole maailman allergisin anglismeille, mutta jostain syystä erityisesti koska-tyyli ärsyttää minua. Usein yksi pieni oli-sana tekisi ilmauksesta suomenkielisen ja jo pilkku ”koskan” edellä pelastaisi hieman tilannetta.

Koska-esimerkki Punainen kuin veri -teoksen sivulta 131: Ei ei ei. Koska bileet. Koska huumeet. Koska murtautuminen kouluun. Koska rahat. Koska Elisan isä oli poliisi ja kuka heitä muka uskoisi ja heillä pitäisi olla vähän enemmän tietoa, muutakin kuin jotkut valokuvat ja tuhottu meili.

Lopetan pohdintani tähän koska vielä muita hommia ja koska oma tietämättömyyteni. Olisi kuitenkin kiva kuulla muiden näkemyksiä: Pitääkö nuorille kirjoittaa nuorten kielellä? Sopiiko puhekieli kaunokirjallisuuteen: tuoko vai viekö se uskottavuutta? Jostain syystä murre tuntuu minusta paljon kaunokirjallisemmalta, tai ”kielellisemmältä”, ratkaisuilta kuin näennäisen helppo puhekieli. Millaista kieltä muissa kotimaisissa nuortenromaaneissa on? Ja heh, pitäisikö nuoria lukijoita varjella pahimmilta anglismeilta ja muilta käännöskukkasilta?

 

Salla Simukka: Punainen kuin veri. Tammi, 2013. Kansi: Laura Lyytinen
Kustantamon kirjaesittely

Kommentit (18)
  1. Vanha aihe, mutta niin tärkeä itselle, että pakko kommentoida…

    Täytyy sanoa, että itse luen hyvin paljon nuortenkirjoja, koska kirjoitan myös itse sen tyylisiä tekstejä. Mutta puhekieli on sellainen asia, joka on raivostuttanut minua aina! Kun itse olin nuori (olen vieläkin, mutta sanotaan vaikka peruskoululainen), en voinut edes koskea suomalaisiin nuortenromaaneihin, koska puhekieli dialogeissa oli jotain sellaista mitä en vain pystynyt lukemaan. Luin pelkkiä ulkolaisia teoksia. Myöhemmin minua alkoi raivostuttaa, jos suomentaja alkoi suomentamaan puhekieliseksi dialogia, joka alkuperäisessä oli kirjakieltä.

    Nyt hieman vanhempana rakastan suomalaisia nuortenkirjoja, kirjoitustyyliä, sanoilla leikkimistä jne. Mutta kun se puhekieli! En ymmärrä, miksi sitä pitää viljellä. En ole tavannut ketään nuorta, joka olisi sitä dialogeissa rakastanut, useimmat sanovat, että se on ihan ok, mutta kirjakieli on parempaa. Puhekieli on hidasta ja epäselvää luettavaa, lisäksi se antaa jotenkin hirveän lapsellisen kuvan. En koe sen antavan mitään lisäarvoa teokselle, ei se tee minusta kirjasta uskottavampaa tai autenttisempaa, monesti jopa päinvastoin.

    Lisäksi nämä ”hyi vittu se haisee” ovat jotenkin hirveän stereotyyppisiä kuvia nuorten puheesta. En minä tai kukaan kavereistani puhu noin. Monesti paljon lukevat nuoret ovat vähän erilaisia tästä perusnuorisokuvasta, että kiroillaan ja puhutaan rivoja, jolloin sen korostaminen puheessa ärsyttää entistä enemmän. Esimerkiksi se kirosanojen viljely. Eivät läheskään kaikki nuoret puhu niin ja ainakin itselleni se antaa sellaisen nuorta kosiskelevan mielikuvan tai nuoren maailmasta erkaantuneen aikuisen käsityksen, että tällaisia ne nuoret ovat ja tällä tavalla ne puhuu. Puhuvathan aikuisetkin tosielämässä ”mä ja sä”, mutta aikuisten kirjoissa harvoin käytetään puhekieltä tai jos käytetään, se on tehokeino antamaan hahmosta jotenkin nolo kuva. Miksi siis nuortenkirjassa pitää ehdoin tahdoin tunkea suuhun sitä puhekieltä, vaikka se ei teoksen tunnelmaan sopisi ollenkaan? Koska hahmot ovat nuoria, eivätkä osaa puhua kirjakieltä? Eiväthän kaikki aikuisetkaan osaa. Tuntuu, että puhekielen käytöstä on muodostunut sellainen sääntö, että näin se nyt vain menee. Mutta jos kuunnellaan paljon lukevia nuoria, niin ei se nyt vain ihan niinkään mene.

    En tiedä, eivätkö suomalaiset kirjailijat saa tarpeeksi palautetta nuorisolta, vai mikä siinä on, että poikkeuksetta lähes kaikkien teosten dialogi on puhekielistä. Se tuntuu epäaidolta myös silloin, jos on minä-kertoja, joka muuten viljelee kaunista ja nokkelaa kieltä (ei nyt ihan kieliopillisesti oikeaa tarvitse olla, mutta enemmän kirjakieltä kuin puhekieltä) ja sitten dialogissa sortuu ”puhumaanks niinkus näin koska mä tahon”.

    Jos tulevaisuudessa nuortenkirjoihin alettaisiin viljelemään kirjakielisempää dialogia, uskoisin, että monet aikuisetkin lukisivat enemmän niitä hienoja teoksia, joita nuortenhyllystä löytyy. Myös monet nuoret uskaltaisivat lukea enemmän suomalaisia teoksia. Harmi vain, että puhekieli dialogissa on niin tärkeä osa kirjaa, että joskus kirjat jäävät kokonaan lukematta.

    Pakko mainita vielä, että itse kyllä olen sellainen, etten tykkää edes murteesta dialogissa. Ehkä suurin syy siihen on juuri se, että se hidastaa lukemista. Kirjakieli on helpommin luettavaa, lisäksi murteesta tulee väkisinkin sellainen olo, että nyt tässä yritetään kikkailla tai kosiskella, jotka ainakin minulla toimivat ihan päinvastaisesti.

  2. Salamatkustaja_
    8.8.2013, 12:32

    Samaa mieltä koska-sanan käytöstä. Avauduin siitä taannoin täällä: http://www.salamatkustaja.com/2013/05/alistuskonjuktio-etsii-verbia.html

    1. Salamatkustaja, kiitos linkistä! Luen heti bloggauksesi, koska kiinnostava juttu. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *