Ladataan...

Kuva siltä ensimmäiseltä vaunulenkiltä, jonka teimme kaikki yhdessä. Jännittäjä ei olisi vielä uskaltanut yksin.

Minusta on kuukausi sitten tullut äiti kun perheeseemme syntyi pikkuinen poika. Tarkemmin sanottuna tuuheatukkainen, 51 senttiä pitkä ja 3700g syntyessään painanut nyytti, joka komentaa pontevasti vanhempiaan kaikella kuukauden vanhalla auktoriteetillaan. Ennen pojan syntymää en kauheasti pohtinut, että millaista elämä sitten tulee olemaan kun tyyppi on syntynyt. Keskustelimme mieheni kanssa toki sellaisella ylevällä ja periaatteellisella tasolla siitä, millaisia vanhempia haluamme olla tai millaista elämää haluamme tulevaisuudessa viettää ja miten haluamme, että voimme edelleen nähdä ystäviä ja jatkaa harrastuksia ja sen sellaista. Mutta se arkinen käytännöntason pohdinta siitä millaista arki tulee olemaan tai varsinkin miltä se tuntuu jäi hyvin hataralle huomiolle. Näin eilen Alkossa (tuoreen vanhemman perusaskareet) opiskelukaverin, joka tiivisti asian hyvin: mikään ei muutu paitsi kaikki.

Minä olen perusluonteeltani sellainen "asioilla on tapana järjestyä" -tyyppi. En pahemmin vello stresseissä tai problematisoi asioita vaan posottelen menemään aika vahvalla uskolla siihen että hommat kyllä luonnistuu. Sen takia lapsen tulo onkin järkyttänyt maailmaani melko perustavanlaatuisesti, sillä olen löytänyt itsestäni jännittäjän. Jännittäjän, jolle ensimmäinen kerta vauvan kanssa kaksin ulkona oli parin päivän tsemppauksen tulos. Jännittäjän, joka soitti synnytyssairaalaan kun vauva puklasi enemmän kuin teelusikallisen. Jännittäjän, joka on googlannut yöllä refluksioireita. Hämmästyttävää! Koska olen kuitenkin hirvittävän looginen toimija, olen toki ryhtynyt analysoimaan tätä jännittäjää itsessäni, ja todennut, että vauvan tuloon voi valmistautua todella monella tasolla, mutta sen herättämiin tunteisiin ei voi valmistautua mitenkään. Kaikki viimeisen kuukauden aikana kokemani ei muistuta mitään aiemmin koettua tai tehtyä, mistä olisi jotain opittua kokemuspohjaa mihin tätä voisi peilata. Sen sijaan kaikki on uutta ja kuorrutettu hellyydellä, huolella, vastuulla ja pohjattomalla välittämisellä.

Kaikki tunteet eivät myöskään ole vain vauvantuoksuisia ja pörröisiä. Jotenkin tuntuu että diskurssi vauvailun ympärillä on melko myyttiä vahvistavaa. Puhutaan siitä kuinka ihanaa ja upeaa vauvan kanssa on (on toki!) tai sitten kerrotaan war storieseja siitä miten alakerran halkaisseen viiden vuorokauden synnytyksen jälkeen kukaan perheessä ei nukkunut kolmeen vuoteen ja oman nimen muistaminen oli vaikeaa. Miltä näiden kokemusten takana tuntuu? Itse ainakin olen kokenut kovin monenlasia, myös negatiivisia, tunteita jännityksen lisäksi. Vauvan känäillessä fiilis on välillä epätoivoinen (miksi en ymmärä mikä sinulla on huonosti?), välillä pelottaa (enhän aamuyöllä voi vahingossa väsyneenä pudottaa tai satuttaa vauvaa?), välillä itkettää (hormonit?), tulee huoli (ei kai lapsestani tule narkomaania? eihän se saa syöpää tai muuta kamalaa sairautta?). You get the picture. Toki positiivisten tunteiden kirjo on yhtä laaja ja yltää alueille joita ei tiennyt olevankaan. Olen päätynyt siihen, että vauva on laajentanut ja herkistänyt tunneskaalaa tavalla, jota en tiennyt mahdolliseksi ja mikä on kieltämättä todella huikeaa (ja huikean pelottavaa).

Itsenäisenä ja vahvana naisena minulle on ollut myös yllätys, kuinka vahvasti kaipaan puolisoni tukea tällä hetkellä. On toki joksenkin selvää, että aviopuolison tukeen noin yleensä luottaa, mutta nyt tunne ja tarve on aivan eri luokkaa. Tuen tarve on välillä hyvin käytännönläheistä, kuten kotitöiden ja vauvan hoitamisen jakamista. Mutta myös henkinen tuki on tärkeä - en ole tässä yksin. Tämä on toki entisestään lähentänyt meitä ja tuonut suhteeseen jotenkin uuden tason. Puolisoni totesikin, että naimisiin meneminen tai yhteinen asuntolaina on vaan käytännön järjestelyitä, mutta vauva sitoo meidät ikuisesti yhteen tapahtuisi elämässä mitä hyvänsä. Ei ihme että hiukan herkistää tämä homma!

Paljastettakoon, että olemme vauvan kanssa laajentaneet elinpiiriä jo bussimatkustamiseen ja lounastreffeihin. Jännittäjä kuittaa.

Share

Ladataan...

Vietimme ihanan kesäpäivän Fiskarsissa (vai Fiskarissa?) pari viikkoa sitten - silloin kun viimeksi oli lämmintä! En ollut mieheni hämmästykseksi koskaan vieraillut tuossa vahassa ruukkipitäjässä, joten olin vähintäänkin korkea aika korjata tämä vääryys. Jos jokin paikka on viehättävä, pittoreski ja sympaattinen niin Fiskars! Pyörin ympyrää kameran kanssa kun joka suunnassa oli kaunista, huvittava näky varmasti.

Olimme liikenteessä aikaiseen lounasaikaan ja valitsimme ystävämme googlen avulla meille lounaspaikaksi Ravintola Kuparipajan. Brunssi oli ennemminkin laaja lounaspöytä, josta kyllä löytyi hyviä makuja. Erityisen maukasta oli graavilohi! Jälkikäteen kuulimme, että vastikään Fiskarsissa avattu japanilainen ravintola Kitamura on jonkin sortin ilmiö ja must-kohde, mutta me kävelimme tyynesti onnemme ohi. Seuraavaan kertaan jäi myös erittäin sympaattisen oloinen kahvila Laundry, joka on nimensä mukaisesti perustettu vanhaan pesulaan.

Kiertelimme myös Fiskarsin ihanissa putiikeissa, joista olisi tänne kotiin löytynyt vaikka mitä tuomisia. Erityisen fiiliksissä olin Nikarin tuotteista, jotka olivat hyvin esillä Fiskarsissa. Valitettavasti kukkaroni ei (vielä) ollut yhtä mieltä sisustussilmäni kanssa, joten jäin toistaiseksi vain ihastelemaan. Pääkadun varrelta löytyi myös todella hyvällä maulla toteutettu sisustus- ja lifestyle-kauppa Kantti Design Shop. Olisin voinut hipelöidä puodin valtaisaa valikoimaa pidempäänkin, mutta toinen puoliskoni alkoi kyllästyä huokailuuni. Ehdottoman vierailemisen arvoinen paikka ja aion mennä kyllä uudelleen, kunhan tämä kodin sisustus tässä vähän etenee!

Kesä on kyllä parasta aikaa kiertää näitä pieniä kaupunkeja ja samalla tukea niiden yrittäjiä! Minä palasin tällä viikolla töihin ja olen innolla tarttunut taas näihin kotipuuhailuihin, niistä juttua toivottavasti pian.

Haleja!

 

 

Share

Ladataan...

Saavuimme tänään Lillkrokanille (eikö kuulosta iham Saariston lasten paikannimeltä!?) yöpymään. Matka on kohti länttä ja etenemme hitaasti mutta varmasti erilaisista Suomen suven sääilmiöistä nauttien. Pysähdyimme matkalla Barösundiin ja söimme lounasta viime kesänä avatussa ihastuttavassa Scola-ravintolassa - burgerille lämmin suositus. Ennen ja jälkeen lounaan saimme rajut sadekuurot niskaamme, mutta lounaan ajan aurinko paistoi ja pääsin käyttämään uutta kesämekkoani.

Tänään myös ilta antoi parastaan ja nappasin palan saaristoa kuvamuistoihin. Unohdin muistikortin kotiin jätettyyn läppäriin, joten järkkärillä ei paljon tällä reissulla kuvailla. Ohessa siis faijakuvauksen aatelia, iPad-räpsyjä.

Purjehdusterveisin, Elina

Share

Pages