Ladataan...

Kuva aamulta jolloin olin menossa työhaastatteluun, ja pohdin, että onko rusetti liikaa.

Lilyssä on viime viikkoina jaettu mahtavia uraoivalluksia erilaisista näkökulmista. Ajattelin tarjoilla myös omat uraoivallukseni omasta elämäntilanteestani käsin eli vauvanäkökulmasta. Olen kolmekymppinen korkeakoulutettu nainen ja olen ehtinyt tehdä täyspäiväisesti duunia valmistumisestani lähtien eli vuodesta 2012. Reilu vuosi sitten kesällä minulle iski jonkinmoinen urakriisi. Olin jo jonkin aikaa pohtinut, että työni suuressa konsulttifirmassa ei vienyt minua siihen suuntaan mihin haluaisin mennä. Ongelma vain oli, että en tietenkään tiennyt mihin suuntaan halusin olla menossa. Työ oli haastavaa, vastuullista ja mielenkiintoista, mutta ajatuskin siitä että olisi tehnyt loppuelämäni aiheen parissa töitä sai minut kauhusta kankeaksi. Oli siis aika tehdä jotain tilanteelle. Ensin hankin mentorin, jonka avulla lähdin metsästelemään sisäistä ääntäni ja mahdollista uutta suuntaa. Tämän lisäksi päätin, että jos en keksisi mitä haluaisin, lähtisin vain johonkin suuntaan. Tämä oli käänteentekevää, sillä siihen asti olin jotenkin ajatellut että seuraava askel pitäisi olla jatkumo työlleni konsulttina. Tittelin pitäisi olla nousujohteinen, palkan parempi ja CV:n saada järkevä täyte seuraavastakin hommasta. Sillä hetkellä kun päästin näistä tavoitteista irti koin huikaisevan vapauden tunteen siitä, että minähän voisin tehdä MITÄ VAAN. Siis oikeasti IHAN MITÄ VAAN. Maailma on täynnä siistejä hommia ja minun tarvitsisi vain mennä ja löytää ne. Huikeutta!

Mutta. Takaraivossa jyskytti kuitenkin jatkuvasti ajatus perheen perustamisesta ja tämän asian aikatauluttamisesta. Voisinko suunnitella duunin vaihtamista jos harkitsemme perheen perustamista? Olisiko mitään järkeä vaihtaa mahdollisesti kehnommin palkattuun työhön juuri ennen kuin hankimme lapsen? Palkkaako kukaan kolmekymppistä naimisissa olevaa naista? Entä jos minulla ei ole mitään paikkaa mihin palata äitiysloman jälkeen jos nyt lähden vakaasta ja hyvin järkevästä työpaikastani?

Hirvittävän vaikeita kysymyksiä joihin kellään ei tietenkään ole vastausta. Lopulta päätin, että hitot, minun ei tarvitse ajatella näitä asioita yhtenä kokonaisuutena vain toisistaan riippumattomina elämän osa-alueina jotka yhdistyvät kyllä jotenkin sitten kun aika on. Eihän kuitenkaan voi etukäteen tietää kuinka pitkä aika menee niin lapsen saamisessa kuin uuden uran keksimisessä ja löytämisessä. Kesälomien jälkeen aloitin uusien duunien etsimisen hyvin laajalla otannalla, katselin avoimia työpaikkoja ja hain muutamiin hyvin erilaisiin hommiin pahemmin välittämättä siitä oliko minulla juuri vaadittua kokemusta vai ei. Myöhemmin syksyllä päätimme, että lopetan e-pillerien syömisen. Ajattelimme, että kropalla varmaan kestää vähintään joitakin kuukausia palautua vuosien pillereistä ja vauvauutisia voitaisiin odottaa aikaisintaan puolen vuoden tai vuoden päästä.

Aloitin uudessa työpaikassani (joka lopulta oli huomattavasti järkevämpi ja johdonmukaisempi kuin olin osannut toivoakaan) joulukuun alussa. Tammikuussa huomasin olevani raskaana. Olin ensin melko järkyttynyt (siitä uranäkökulmasta, en vauvasta yleisesti). Olin juuri aloittanut työt ja olin vielä koeajallakin. Muutaman viikon asiaa pohdittuani päätin kuitenkin, että ilmoitan esimiehelleni raskaudesta vielä koeajan aikana, jotta ei ainakaan tulisi sellainen fiilis että olen pitkittänyt asian kertomista sen vuoksi. Lopulta kun kerroin asiasta, sain vuolaat onnittelut ja muistutuksen, että äitiysloma on osa elämää eikä (iso) firma siihen kaadu - duuni odottaa minua kun olen valmis palaamaan.

Oma uraoivallukseni siis taitaa olla uskallus. Uskalla hypätä ja kokeilla. Uskalla kokeilla hankkia lapsia oli ajoitus mikä hyvänsä, asioilla kun on tapana järjestyä ja suurin osa firmoista ja pomoista ei ole(kaan) syrjiviä paskiaisia.

Ladataan...

Hola! Ja terveiset Espanjan auringon alta. Vietimme edellisen viikon Mallorcalla Espanjassa ja ajattelin jakaa muutamia kokemuksia vauvamatkustamisesta. Pre-baby ajatus kun tällä mutsilla oli että "vaan jotkut superniheet ihmiset ei matkustele vauvan kanssa, tuleehan se mukana missä vaan ja kaikkea saa kuitenkin ostettua mistä vaan". Toki. Ohessa kuitenkin muutama elämää helpottava vinkkivitonen ja ajatus, jos et kuitenkaan ole näin liberaali tosielämässä. (Minä en ollut).

Meillä oli siis jo ikuisuus sitten ajatuksena lähteä alkutalvesta johonkin reissuun. Lämpöön ja aurinkoon nautiskelemaan elämästä uuden perheenjäsenemme kanssa. Sitä mukaa kun aikaa kului, tuntui aina vaan absurdimmalta ajatukselta lähteä mihinkään kovin kauas beben kanssa. Opetus nro yksi: varaa matka ennen vauan syntymää tai hyvin pian sen jälkeen, niin et ehdi jämähtää rutiineihisi ja muuttua pelokkaaksi kaniiniksi, vaan matkalle on lähdettävä kun se kerran on olemassa. Me emme tehneet näin vaan vitkuttelimme päätöksen tekemistä ja lopulta varasimme reissun muutaman viikon varoitusajalla mahdollisimman lähelle, missä kuitenkin pitäisi olla kohtalainen lämpötila. Tämä paikka oli tällä kertaa Mallorca, tuo Välimerellä sijaitseva Espanjan saari, jolla on ysäriltä jäljellä kyseenalainen maine. Viime vuosina maine on lähtenyt kuitenkin kiillottumaan, kun ihmiset ovat löytäneet saaren luonnon hotellihelvettien lisäksi. Mallorcalle myös lentää Suomesta neljässä tunnissa, mikä kummasti nostaa osakkeita lapsiperheiden näkökulmasta.

Meidän matkaseurueeseen kuului myös Oskarin kummivanhemmat, eli meitä oli 4 aikuista ja yksi vauva. Vuokrasimme Airbnb:n kautta talon saaren länsipuolelta, Esporles nimisen kylän liepeiltä vuoristosta. Jonkinlaisen jouston mahdollistamiseksi vuokrasimme kaksi autoa, mikä osoittautui järkeväksi päätökseksi. Meidän marssikestävyys kun loppui usein aiemmin kuin reissuovereiden. Autoilua varten veimme mukana oman turvakaukalon. Tämän olisi voinut myös vuokrata auton mukana, mutta lentoyhtiöt kuljettavat sylilapselle ilmaiseksi ruumassa rattaat ja turvakaukalon, joten tuli halvemmaksi ottaa oma mukaan. Me vuokrasimme vielä kuljetuslaukun rattaille Airshellsiltä, mikä oli lopulta niin iso että sinne mahtui heittämällä sekä vaunut että turvakaukalo ja lisäksi vielä vaippapaketti, meidän talvitakit ja vauvan ruuat. Pakaasi noudettiin lentokentän Airpro-palvelutiskiltä ja palautettiin samaan paikkaan. Superiisiä ja kustansi parikymppiä.

Me pihistelimme, emmekä ostaneet Oskarille omaa penkkiä lennoille. Mennessä kone oli aivan täynnä, joten vauvaa oli pidettävä koko ajan sylissä. Lento lähti kasilta illalla eikä Oskar ole tottunut nukkumaan sylissä, joten ensimmäiset pari tuntia oli melkoiset kun lapsi ei vain saanut nukahdettua. Tämän jälkeen saimme hänet yllätykseksemme nukahtamaan kantoreppuun (meillä Tula free to grow), mitä ei ollut koskaan aiemmin kokeiltu. Myöhemmin reissulla keksimme vielä pukea lapselle hupparin päälle kun nukuttaa kantoreppuun, jolloin voi laittaa lapselle hupun päähän ja hän saa sen suojissa rauhassa nukahtaa. Neroutta. Paluulennolla oli muutama tyhjä paikka ja ystävällinen virkailija antoi meille ylimääräisen paikan meidän väliin. Helpotti kyllä elämää kummasti kun lapsen sai välillä laskettua penkille köllimään! Jos siis kukkaronnyöreissä on löysää, niin osta hyvä ihminen ylimääräinen paikka koneeseen. Maksetulle paikalle saa viedä myös turvakaukalon koneeseen sisään, mikä toki helpottaa asioita vielä entisestään, jos vauva viihtyy kaukalossaan!

Lomalaisena pikkujäbä oli aivan huikea. Hän sopeutui uusiin paikkoihin ja tapoihin ilman mitään ongelmia ja nukkui päikkärit ja yöunet niin kuin kotonakin. Teimme päivittäin jonkun retken lähialueen kyliin, jossa yleensä hiukan kävelimme ja söimme lounasta. Tämän jälkeen suuntasimme takaisin talolle ja vietimme siellä loppupäivän. Oma talo oli paljon mukavampi asumismuoto kuin hotellihuone kun oli kavereita matkassa, iltaisin teimme aina yhdessä illallista ja Oskarin nukahdettua söimme kimpassa ja istuimme hiukan iltaa. Hotellissa tällainen hengailu ei olisi ollut mahdollista lapsen nukkumaanmenon jälkeen.

Lomailu lapsen kanssa oli paljon helpompaa kun olin etukäteen pelännyt. Sen sijaan asioiden tekeminen lapsen kanssa vain on hirvittävän paljon erilaista kuin ilman lasta, oltiin sitä kotona tai kaukomailla. Minulle iskikin loman lopulla pieni angsti että nyt sitä mennään kotiin ja minun elämäni on yhtä kakkavaipan vaihtamista sama se missä sitä ollaan. Mutta sitten se pieni taas hymyili äidille ja elämästä tuli jälleen hyvä. Loman suurin anti taisikin olla hivenen löystynyt nuttura ja kasvanut itseluottamus vauvan kanssa puuhailuun.

 

Ladataan...

Ladataan...

Pieni velmuilija Espanjan lomalla - ilme 6/5

Oskar täytti pari viikkoa sitten puoli vuotta. Voisin käyttä A4:n verran tilaa hämmästellen että todellako minulla nyt on sellainen iso 6kk vanha vauva, jollaisia syksyllä katselin hämmentynein silmin. Sen sijaan kuitenkin kerron mitä kaikkea hienoa hän ja me on/olemme viime aikoina tehneet eli mitä tällainen puolikkaan vuoden ikäinen pötkylä oikein puuhaa:

- Oskar painaa noin 9 kiloa. Sellaisen keskisopivan kahvakuulan verran siis. Nyt kun vauvan ryhti on jämäköitynyt on alkanut myös se kuuluisa lanteella kantaminen. (Ja kävimme tällä viikolla myös mama-jumpassa, missä lasta oikeasti käytettiin kahvakuulana)

- Olemme siirtyneet  vaunukopasta ratasistuimeen. Pieni askel ihmiskunnalle mutta suuri vauvan viihtyvyydelle ja päivärytmiä vahtaavalle äidille, joka aiemmin suhtautui nihkeästi paikasta toiseen siirtymiseen jos ei ollut lapsen päikkäriaika.

- Lapsi osaa istua syöttötuolissa! Huraa! Tätä olen odottanut kuin kuuta nousevaa, sillä kovasti osallistuva lapsemme on jo pari kuukautta ollut mallia "minä itse" ruokapöydässä, mutta sitterissä (tms takakenossa olevassa asennossa) ei saa sormiruokailla.

- Lapsonen syö itsenäisesti smoothie-pusseja, kivaa ja kätevää esimerkiksi ravintolassa!

- Lapsi nukkuu yöllä. Kiitos unikoulun, josta kerron lisää toiste. Tähän sellainen rukouskädet-emoji.

- Oskar liikkuu paikasta toiseen vinhalla kierimistekniikalla, joka on melko muuntautumiskykyinen, sillä myös 360 akselin ympäri onnistuu. Hän osaa myös käyttää huonekalujen jalkoja hyväkseen vaihtaakseen suuntaa ja löytyy välillä mitä uskomattomammista kolosista ja on äidin riemuksi noin minuutin välein jossain jumissa. Eteenpäin sen sijaan hän ei osaa mennä.

Hirmuista vauhtia nämä pikkutyypit kasvavat ja kehittyvät! Joskin on tässä vielä muutama askel otettava ennen kuin esimerkiksi kouluun pääsee.

Ladataan...

Pages