Ahdistelija, ota vastuu teoistasi

#Metoo-kampanjasta on puhuttu paljon, mutta yksi kysymys on yhä vastausta vailla: jos näin monia on ahdisteltu, missä kaikki ahdistelijat ovat? Lukuisat aihetta koskevat artikkelit eri medioissa kertovat kampanjan toimivuudesta ja siitä, että monien silmät ovat avautuneet seksuaalisen häirinnän yleisyyden suhteen. Se on hienoa. Mutta: koska tunnemme niin monia ahdisteltuja, on tilastollisesti todennäköistä, että meistä kaikki tuntevat myös heitä, jotka ovat ahdistelleet. Missä he ovat? Miksi he eivät puhu asiasta?

Kuva: Feminist news

Satojen #metoo-postausten rinnalla olen tähän mennessä törmännyt vain muutamaan mieheen, jotka ovat pohtineet kriittisesti omia tekojaan ja sitä, ovatko he kenties se tyyppi jonkun #metoo-tarinan taustalla. Samuli Suonpään kolumni Se olin minä – #itwasme luotaa tätä puolta keskustelusta tavalla, jonka toivoisin olevan yleisempää. Tekstissä Suonpää tunnistaa asian ja tunnustaa: minäkin olen ollut ahdistelija.

Kun nuorelle naiselle, joka oli juuri saanut ensimmäisen työpaikkansa, virnuiltiin tämän olleen ”muodollisesti pätevin”, se oli ahdistelua. Se olin minä.

Kun papilla oli suhde yhteen seurakuntanuorista ja me muut naureskelimme tytön saavan muutakin kuin synninpäästön, se oli ahdistelua. Sekin olin minä.

Kun nuori nainen kuuli miesten viereisessä pöydässä puhuvan siitä, miten hyvin uskoisivat sen naisen osaavan miehen tyydyttää, minä istuin siinä pöydässä myös. Sekin oli ahdistelua ja sekin olin minä.

Sillä niinhän se menee. Myös ihan perusmukavat ihmiset voivat olla ahdistelijoita. Sitä voi olla vaikea ajatella, käsitellä ja hyväksyä, ja juuri siksi siitä pitää puhua. Suonpään teksti havainnollistaa hyvin myös sen, ahdistelussa ei läheskään aina ole kyse tuntemattoman kourimisesta tai puskaraiskauksista, kuten moni (mies) edelleen sallii itsensä ajatella. Sen sijaan se on usein petollisella tavalla hienovaraisempaa, sellaista kuin esimerkiksi #ThatsHarassment -videoissa, ja siksi vaikeampaa havaita.

Niinpä se, että myös nämä perusmukavat ”kivat kundit” tunnustavat ahdistelleensa, muistuttaakin meitä siitä, että useat ahdistelun ja häirinnän muodot ovat monien mielestä muka ihan normaalia kanssakäymistä. Se puolestaan alleviivaa tarpeellisella tavalla sitä, että muutosta kaipaa laajempi kulttuuri. Nykyinen kulttuurimme, jossa niin sanotut iskuartistit opettavat tarraamaan naisia kurkusta, jossa miehillä ajatellaan olevan oikeus naiseen ja jossa kansanedustaja vähättelee ahdistelun vaikutuksia, kasvattaa meitä ajattelemaan naisia kulutushyödykkeinä, joiden rajoja ei tarvitse kunnioittaa – joiden rajoja ei välttämättä tule edes ajatelleeksi.

#Metoo-kampanja on hieno ja tarpeellinen muistutus ahdistelun ja häirinnän uhreille siitä, ettei meistä kukaan ole yksin. Että häirintä ei ole meidän syytämme. On tärkeää, että uhrit pääsevät ääneen ja saavat sanoa. Samalla en ole voinut olla miettimättä, miksi jälleen kerran on uhrien kontolla tuo asia julkisuuteen, puhua siitä ja jakaa omia, mahdollisesti hyvinkin traumaattisia kokemuksiaan – etenkin kun kokemuksistaan kertoessa saattaa joutua slutheimatuiksi, kuten esimerkiksi Paula Vesalalle kävi.

Ei voi olla niin, että vastuu huomion kiinnittämisestä tärkeään asiaan jää aina uhreille. Haluan, että myös ahdistelijat tulevat nyt esiin. Haluan, että he ottavat vastuun teoistaan – ja lupaavat sitten toimia paremmin tulevaisuudessa. Haluan myös, että kukaan ei enää vaikene tällaisesta, ei käännä katsettaan pois, kuten esimerkiksi Harvey Weinsteinin tapauksessa oli vuosien ajan tapahtunut.

Siksi tarvitsemme #metoo:n lisäksi myös hashtagit #ihave ja #itwasme ja #nomore. Tarvisemme kriittistä pohdintaa silloinkin kun se tekee pahaa. Tarvitsemme sitä, että viimeistään nyt jokainen ottaa asiakseen päättää: no more, ei ikinä enää.

 jatka lukemista:seksuaalista häirintää ei pidä sietää#lääppijä: seksuaalisen naisen stigmamiehen huomiosta on lupa kieltäytyä

seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.