Ladataan...
Sisunainen

Satuin pari viikkoa sitten paikallisen urheiluliikkeen alennusmyyntiin. Tarkoitukseni oli ostaa kompassi, mutta koska ne olivat päässet loppumaan, päätin huvikseni vilkaista tarjouksessa olevia juoksukenkiä. Paria mallia soviteltuani matkaan lähtivät Reebokin All Terrain Super 2.0 -polkujuoksukengät.

Olen ehtinyt testata kenkiä yhdellä polkulenkillä ja kerran iltarasteilla. Ensimmäisellä käyttökerralla pidin kenkiä jalassa koko päivän ennen lenkkiä, koska yhdistin polkutreenin työkeikkaan Hossassa. Silloin kengät tuntuivat painavan kantapäästä jo liikkeelle lähtiessä. Pienestä hankauksesta huolimatta kengät tuntuivat miellyttävän kevyiltä ja hyvin rullaavilta pehmeillä neulaspoluilla.

Toisella käyttökerralla suunnistaessa kengät pääsivät vielä paremmin oikeuksiinsa, eikä hankaamista enää oikeastaan tuntunut. Reitin maasto vaihteli myllätyistä hakkuuaukeista suohon ja ruohottuneeseen metsätiehen. Kaikilla alustoilla kenkä tuntui luotettavalta ja pitävältä jalassa, ja askellus haastavissakin paikoissa luontevalta. Suosikkikenkiini Vj-Sportin iRockeihin verrattuna näiden kenkien selkeä etu on se, että vesi poistuu niistä välittömästi, eivätkä ne jääneet raskaan tai märän tuntuisiksi suossa kahlaamisen jäljiltäkään.

Koska iRock sattuu istumaan lähes täydellisesti jalkaani, käytän niitä luultavasti jatkossakin kisakenkinä, mutta Reebokit tuntuvat ensivaikutelmaltaan oikein hyvältä hankinnalta treenikengäksi. Toisaalta niissä on enemmän tilaa varpaille, mistä voisi olla etua pidemmillä matkoilla, jos kantaosa muotoutuu käytön myötä varmasti hankaamattomaksi.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Pahoittelen viimeaikaista blogihiljaisuutta - olin koko viime viikon töissä Hossan uunituoreen kansallispuiston avajaistapahtumissa. Paikka on muuten todella mahtavan ja monipuolisen oloinen retkeilyalue, mitä nyt olen reitteihin ehtinyt tähän asti tutustua. Itse tietysti kävin polkujuoksemassa, mutta Hossassa pääsee myös muun muassa SUP-lautailemaan, melomaan, maastopyöräilemään ja metsäjoogaamaan. Reittejä riitää joka makuun ja vaativuustasolle. Tiedän jo, missä vietän vapaat kesäviikonloppuni! (Eikä tämä ole maksettu mainos.)

Retkeilystä puheenollen, entinen kotikaupunkini Joensuu järjestää Suomi100-juhlavuoden kunniaksi #meijänretki-valokuvahaasteen. Kilpailuun voi osallistua jakamalla somessa kuvan, jossa on vähintään kaksi ihmistä retkellä, hastagilla #meijänretki. Eniten tykkäyksiä saanut kuva voittaa joka kuukausi vaihtuvan palkinnon, esimerkiksi nyt kesäkuussa festariliput. Perinteisen luontoretkeilyn lisäksi retkeksi voidaan laskea vaikkapa konserissa tai piknikillä käyminen. Lisätietoja kilpailusta Facebookissa ja Joensuun nettisivuilla.

Kaikki kuvat Hossan kansallispuistosta.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Kun olin ensimmäisellä luokalla, meidän piti koulussa piirtää, millainen haluaa olla isona. Piirsin itseni korkealle kallionkiellekkeelle hiukset tuulessa hulmuten. Selitykseni oli: haluan olla isona itsepäinen, jotta voin tehdä mitä haluan. 7-vuotiaana itsepäisyyden ihanne konkretisoitui aikuisten määrämien sääntöjen periaatteelliseen vastustamiseen. Nyttemmin olen löytänyt sille hieman erilaisen määritelmän: "en mä voi" -ajatusten periaateellinen vastustaminen.

Kuva ja siihen liityvä ajatus palasivat mieleeni NUTS Karhunkierroksen jälkitunnelmissa. Tunturin huipulle toisensa perään kiipeäminen siinä kohti, kun on taapertanut metsässä jo pidempään, kuin kuvitteli koko kisan kestävän, vaatii itsepäisyyttä jos mikä. Vaikka kisarapsassa kirjoitin, että mieleni teki jättää leikki kesken vaikeuksien takia, tosiasiassa tiesin koko ajan jatkavani maaliin asti, jos se vain suinkin on fyysisesti mahdollista.

Itsepäisyys - merkityksessä periksiantamattomuus - ei toki rajoitu vain polkujuoksukisoihin. Muutenkin elämässä, jos olen päättänyt jotain tehdä, teen sen täysillä ja koko sydämestäni, vastoinkäymisistä riippumatta. Jos olen asettanut itselleni tavoitteen, jonka ihan oikeasti haluan saavuttaa, tiedän pääseväni siihen, vaikka se vaatisi kuinka paljon pään hakkaamista seinään. 

Suvi 7 vuotta oli enemmän oikeassa kuin tiesikään. Suvi melkein 26 vuotta haluaa löytää itsensä paikoista, joissa tuuli tuivertaa hiuksia ja vähän pelottaa, mutta maisemat, joita alhaalta ei olisi nähnyt, saplaavat hengen ja tuntuu, kuin melkein voisi lähteä lentoon.

Kuvat Karhunkierroksen viimeiseltä osuudelta Valtavaaran ja Rukan nousuista. Kurkkaa muuten kisanjälkeisiä tunnelmiani myös Trailrunning.fin blogissa!

Share

Ladataan...
Sisunainen

Olette tottuneet lukemaan minulta kisaraportteja, joissa kaikki menee putkeen tai korkeintaan pienten vaikeuksien kautta pääsen alle tavoiteaikani maaliin. Tästä ei tule sellaista. Tällä reissulla kävin läpi koko tunneskaalan mukaanlukien "jään kuusen juurelle makaamaan ja kieltäydyn liikkumasta, kunnes joku hakee minut pois" sekä "lopetan koko lajin enkä taatusti enää ikinä tee mitään näin kamalaa".

NUTS Karhunkierros oli sekä fyysisesti että henkisesti kovin urheilusuoritus, jonka olen ikinä tehnyt. Aikatavoitteet olin hylännyt jo lumitilanteenkin takia, mutta keliolosuhteita suurempi vastus löytyi muualta. Maaliin pääsin lopulta melkein yhdeksän tunnin ajassa. Jälkikäteen olen todella kiitollinen, etten luovuttanut, vaikka keskeyttäminen oli lähempänä kuin missään aikaisemmassa kisassa. Mutta palataanpa hetkeksi alkuun.

Juuma-Basecamp

Lähden starttialueelle vievään bussiin tavanomaisen vaate- ja repunpakkaussäädön jälkeen luottavaisin mielin. Viikolla oikeutellut stressimaha tuntuu rauhoittuneen ja sää näyttää mainiolta, joskin viileähköltä. Lähtöalueella on mukava kuhina ja innostuneen odottava tunnelma lähtöryhmän toisensa perään siirtyessä starttiviivalle. Juuri ennen lähtölaukausta toivotamme hyvät matkat samassa ryhmässä olevan naisen kanssa ja pääsen liikkeelle mukavaa hölkkätahtia.

Pian lähdön jälkeen vastassa on ensimmäinen riippusilta, jonka kohdalla juoksijoiden jono venyy pidemmäksi. Muuten maasto on ensimmäiset kilometrit helppokulkuista joitakin ylös alas kulkevia portaita lukuunottamatta. Toisella riippusillalla ei enää pelota, vaan voin keskittyä ihailemaan näkymiä kosken yli.

Juoksijoita menee totuttuun tapaan ohi enemmän kuin selkiä tulee vastaan. Polulla on sen verran väkeä, että useampi juoksija on koko ajan näköpiirissä, mutta ei ruuhkaksi asti. Jalat hieman protestoivat rappusten kiipeämisestä, mutta toimivat muuten moitteetta, ja sykekin alkaa alkujännityksen jälkeen laskea tasaisilla osuuksilla. Päätän tehdä enemmän kyykkytreeniä ennen seuraavaa mäkistä kisaa. Pyrin pitämään enegiatasapainosta huolta heti alkumatkasta lähtien syömällä geeliä ja suklaata 30-45 minuutin välein. 

Basecamp-Konttainen

Huollossa huomaan hukanneeni mukini, eikä juomatarjoilua ole ilman omaa astiaa. Arvelen repun juomasäiliössä olevan urheilujuoman riittävän seuraavaan huoltoon asti ja syön vain muutaman sipsin teltassa. Tässä vaiheessa matkan pituus alkaa hieman hirvittää - nyt olisin ikään kuin Sipoonkorpi Trailin lähtöviivalla, ja lopun vaarat ja tunturit ovat tunnetusti reitin raskain osuus.

Jonkin matkaa huoltopisteen jälkeen vatsaan alkaa koskea ensin lievästi, sitten pikkuhiljaa pahemmin. Kävelen ja hölkkään vuorotellen toivoen tilanteen helpottavan. Huonon olon tunne kuitekin pahenee, enkä muutaman kilometrin jälkeen uskalla enää syödä mitään, koska pelkään eväiden tulevan saman tien ylös. Lasken mielessäni matkaa seuraavaan huoltoon ja haaveilen pullollisesta kylmää vettä - urheilujuomakin alkaa tökkiä.

Vauhtini hidastuu yhä enemmän. Ohittavat juoksijat jakelevat kannustuksia tai kyselevät, olenko kunnossa. Kaikilla on samat puheenaiheet: enää niin-ja-niin pitkä matka seuraavaan huoltoon. Yritän vaikuttaa reippaalta, vaikka oikeasti haluaisin lopettaa koko kisan ja päästä vain takaisin mökille lepäämään. Juoksen enää satunnaisia pätkiä ja raahustan hitaasti kävellen suurimman osan matkasta. Energiaa ei enää yksinkertaisesti ole kropassa, vastaa vääntää ja epäilen myös nestehukan oireita, mutta en saa silti enempää urheilujuomaa menemään alas.

Olen jo etukäteen nähnyt reittiprofiilin, mutta silti viimeinen mäen ylitys ennen Konttaisen huoltoa tulee pienenä järkytyksenä. Silti muita vaihtoehtoja, kuin kiivetä mäen yli huoltoon, ei ole. Saan voimaa ajatuksesta, että pian saan pitää kunnon pitkän tauon huoltoteltassa. 

Konttainen-Ruka

Konttaisen huollossa tapaan juokkuekaverini, joilla on myös ollut vaikeuksia matkalla. Käyn vaihtamassa repun juomasäiliöön vettä ja hörpin sitä vilttiin kääriytyneenä täristen - hitaan vauhdin takia viimeisten kilometrien aikan on ehtinyt tulla kylmä. Ensiaputoimitsija tulee kyselemään vointiani ja ohjaa minut järjestäjien autoon lämmittelemään. Vesi, huoltoteltan tarjoilusta poimimani banaani ja repusta kaivamani vaihtovaatteet saavat olon tuntumaan sen verran paremmalta, että auton lähtiessä Rukalle ilmoitan vielä jääväni jatkamaan matkaa jalkaisin.

Päätämme Pi(i)nkovien rämpijöiden kanssa pyrkiä maaliin rauhallisesti kävellen ja tarvittaessa taukoja pitäen. Ensimmäinen tunturin ylitys menee jotekuten useammalla pienellä pysähdyksellä. Vesi maistuu ihanalta ja pysyy sisällä, ja huono olo alkaa vihdoin helpottaa. Toisen tunturin kylki nousee jo kevyemmin. Huipulla huomaan pitäväni reippaampaa vauhtia kuin ystäväni, joiden perässä laahustin huollon jälkeen. Sopivan loivan alamäen kohdalla huikkaan: "Haittaako jos meen ihan vähän edeltä?" ja jatkan matkaa kevyttä hölkkää tasaiseksi lumeen tallautunutta polkua pitkin. 

Matka Rukatunturin nousuun asti tuntuu kevyemmältä kuin viimeiseen viiteentoista kilometriin. Ohittelen joitakin aiemmin ohi menneitä juoksijoita, joiden askel alkaa silminnähden painaa. Viimeisessä nousussa joudun itsekin vetämään taas pari kertaa henkeä ennen jatkamista. Rukan laella mies poronkellon kanssa huutaa jo kaukaa: "Tämä on viimeinen nousu, sitten enää alamäki maaliin!" 

Kisakeskuksen tullessa näkyviin alan melkein itkeä: minä pääsen maaliin, tuolla sen on! Kiihdytän vauhtia koko alamäen punaiselle matolle ja maalikaarelle saakka. Maaliviivan ylitettyäni olo on ristiriitainen - toisaalta tuntuu, että paukkuja olisi ollut paljon enempäänkin, toisaalta tajuan, millaisen rääkin kroppani on juuri käynyt läpi. Saan mitalin kaulaan ja jään maalialuuelle odottelemaan joukkuetoverini ja tunturissa tapaamamme naisten 160 km jaetulle kolmossijalle tulevat Super-Laurat maaliin.

Jälkipeli

Vaikka tällä kertaa kaikki ei todellakaan mennyt putkeen, reissu oli varsin opettavainen. Juoksijoiden välinen tsemppihenki oli läpi kilpailun omaa luokkaansa tasosta ja matkasta riippumatta. Hauskaa oli myös törmätä polulla sometuihin - kiitos kaikille moikkauksista ja kannustuksesta! Järjestäjelyt pelasivat moitteetta ja kisan henkilökunta oli uskomattoman kannustavaa reitillä edes takaisin kulkevia turvajuoksijoita myöten. 

Vaikka lauantaina siihen aikaan, kun olin kuvitellut olevani jo maalissa, mutta viimeinen huolto oli vasta edessä, olin lähes valmis polttamaan lenkkarini, yhden yön yli toivuttuani huomasin ajatusten kääntyvän seuraaviin haasteisiin. Syyskuussa edessä on Nuuksio Classic, josta toivonmukaan tulee enemmän juoksu kuin kävely, ja sitä ennen kenties joitakin lyhyempiä harjoituskisoja. Vaikeudet kuuluvat lajin luonteeseen ja uskon, että juuri ne saavat seuraavan nappisuorituksen tuntumaan entistä paremmalta. 

Share

Pages