Ladataan...
Sisunainen

Kun palautin graduni kaksi kuukautta sitten, luulin, että nyt helpottaa. Pääsen ikään kuin lomalle: chillailen ja keskityn treenaamiseen, kirjoittelen jokusen työhakemuksen silloin tällöin, kunnes unelmaduuni osuu kohdalle. Eihän se ihan niin mennyt. Ongelma oli se, että en osannutkaan hidastaa.

Gradua kirjoittaessa loppumetreillä paahdoin täysillä ja istuin lauantaitkin kirjastossa. Kuten jo aiemmin kirjoitin, valmistumisen jälkeen töitä hakiessa ajankäytön suunnittelu on muuttunut aikaisempaa vaikeammaksi. Kun tähän yhdistetään ylikehittynyt työmoraali ja liian isolle vaihteelle jääneet rattaat, ollaan ongelmissa.

Omalla alallani kilpailu työpaikoista on kovaa ja pettymykset työnhaussa taattuja. Minulla on onneksi osa-aikainen palkkatyö nytkin, mutta silti myös taloudellinen toimeentulo on aiheuttanut paljon huolta viime aikoina. Kaikki tämä lisää emotionaalista kuormaa tilanteessa, jossa oikeasti pitäis yrittää vielä palautua edellisestä rutistuksesta. Olen viime aikoina ollut kiitollisempi kuin koskaan tukiverkoistani - en käsitä, miten kukaan selviää tällaisessa tilanteessa yksin romahtamatta täysin.

Havahduin tilanteeseen kunnolla vasta, kun arkisten asioiden hoitaminen, kuten kaupassa käyminen tai lenkille lähteminen, alkoi tuntua ponnistelulta. Onnistun kyllä tekemään helposti pitkän tähtäimen suunnitelmia, kuten hakea uudestaan yliopistoihin varasuunnitelmaksi syksylle, mutta sen tietäminen, mitä haluan iltaruuaksi, tuntuu astrofysiikan lopputenttiin vastaamiselta.

Stressi on siitä kavala ilmiö, että se ujuttaa lonkeronsa kaikille elämän osa-alueille. Olen yllättanyt itseni murehtimasta paria vyötärölle talven mittaan kertynyttä kiloa, tuntemasta huonoa omaatuntoa suklaan syömisestä ja ahdistumasta tulevista juoskutapahtumista innostumisen sijaan. Mikään näistä ei todellakaan kuulu normaalisti tapoihini, vaan kokonaan muusta johtuva tunnereaktio heijastuu sattumanvaraisiin asioihin.

Nyt viimeistään on aika vetää käsijarru päälle. Vaikka maanisella hakemusten lähettelyllä joku niistä saattaisi tärpätä hippusen nopeammin, minusta ei ole mitään hyötyä työntekijänä, jos olen ajanut itseni loppuun jo ennen ensimmäistä työpäivää. Sen sijaan itsestäni huolehtimalla, fyysisen lisäksi myös henkiseen hyvinvointiin ja palautumiseen panostamalla, teen paljon pitkäjänteisempää ja tuloksellisempaa työtä tulevaisuuteni eteen.

Tämä postaus on kirjoitettu omien ajatusteni jäsentämiseksi päivänä, jona minun oli tarkoitus käydä aamulla uimassa, kirjoittaa muutama hakemus ja lähteä kaupungille juhlimaan. En ole tehnyt mitään näistä. Päätin skipata myös iltasuunnitelmat ja viettää sen sijaan illan joogan ja tv-sarjojen parissa. Ehtii sitä pääsiäisen jälkeenkin.

Share

Ladataan...
Sisunainen

 

Jos haluat jotain tarpeeksi, saat sen.

Jos sinulla on tarpeeksi motivaatiota, löydät keinoja, et tekosyitä.

Epäonnistuttuasi katso peiliin ja mieti, mitä voisit ensi kerralla tehdä paremmin.

Tämäntyyppiseen puheeseen törmää usein, puhuttiin sitten ura- tai opintomenestyksestä, elämänmuutoksista tai urheilusuorituksista. Tavoitteisiin pääseminen halutaan nähdä ainoastaan yksilön henkilökohtaisista resursseista riippuvana. Jos jotain tahtoo ja tavoittelee tarpeeksi kovasti, sen saavuttaa. Ajatus on sinänsä kannustava: jokainen voi tehdä elämästään haluamansa näköisen lähtökohdista riippumatta, kunhan on valmis tekemään töitä sen eteen.

Jokainen on oman onnensa seppä -ajattelu liikkuu kuitenkin hyvin kapealla veitsenterällä. Jos onnistuminen on itsestä kiinni, niin on myös epäonnistuminen. Jos unelmatyöpaikan nappaa sinua viisi vuotta enemmän alan kokemusta hankkinut hakija tai maraton jää juoksematta tulehtuneen polven vuoksi, kyseessä oli itseasiassa silti henkilökohtainen mokasi. Jos olisit todella halunnut saavuttaa tavoitteesi, olisit keksinyt tavan selättää vastoinkäymiset. Mutta eihän se aina niin mene.

Menestyksen kytkeminen puhtaasti ihmisen persoonaan jättää huomiotta sen, että toimimme monimutkaisessa muuttuvassa ympäristössä, jossa emme voi vaikuttaa läheskään kaikkeen. Samalla unohtuu se, että ajatusmallin mukaista superihmistä, joka pystyy puhtaalla tahdonvoimalla raivamaan kaikki esteet tieltään, ei ole olemassa. 

Olemme epätäydellisiä, haavoittuvia, joskus väsyneitä yrittämään ja joskus kykenemättömiä vaikuttamaan olosuhteisiin, mutta silti rakastettavia, sinnikkäitä ja aivan riittävän vahvoja. Omien unelmien ja tavoitteiden eteen työskenteleminen tekee elämästä mielekästä ja onnistumisen tunne pitkän ponnistelun jälkeen on mahtava. Ollaan silti armollisia itsellemme silloin, kun kaikki ei menekään putkeen. Itseruoskinnan sijaan juodaan vaikka pullakahvit ja katsotaan sitten, jos jaksaisi yrittää uudestaan.

(Kuva pöllitty Pinterestistä.)

Share

Ladataan...
Sisunainen

Vuoden 2017 juoksutapahtumakausi on nyt virallisesti korkattu! Tulin tyylikkäästi hurjasta loppukiristä huolimatta oman sarjani viimeiseksi, mutta ei se mitään: ihan yhtä masokistisen hauskaa oli silti.

Arctic Ice Road Run juostaan Kolin ja Vuonislahden välisellä jäätiellä, siis järven jäätä pitkin. Etukäteen suurin jännitysmomentti oli tien kunto: onko juoksualustana jäätä, lunta, sohjoa vai vesilammikoita? Viime aikoina kaupungissakin lenkkeillessä tiet ovat olleet vaihtelevasti näitä kaikkia, joten luotin kenkiini ja uskaltauduin ilmoittautumaan tapahtumaan. Ajatukseni oli käydä rennolla juoksulla hakemassa vähän kisakokemusta ja nostattamassa fiilistä kevään suurempia koitoksia varten. 

Pakollinen numerolappukuva ja lähtöpose. Alempi kuva: Juhana Venäläinen.

0-3,5 KM

Heti lähtöalueelle tullessa käy selväksi, että sääennusteen perusteella uumoilemani kolea tuuli oli vielä astetta jäätävämpi. Olen kiitollinen kaksinkertaisista housuista ja pipon alle viritetystä buffista. Juoksijoita ei ole kovin montaa, reilu parisen kymmentä, ja kaikki ampaisevat heti startista liikkeelle paljon lujempa kuin minä. Yritän hetken roikkua mukana letkan loppupäässä, mutta päätän pian juosta vain omaa kisaani loittonevista selistä välittämättä.

3,5-7 km

Ensimmäisellä huoltopisteellä hörppään puoli mukia ainoaa saatavilla olevaa tuotetta, sekamehua, erittäin ystävällisen toimitsijan tarjoilemana ja jatkan nopeasti matkaa. Reitti on sanalla sanoen monotoninen. Ainoaa vaihtelua tuovat hitaasti muuttuvat maisemat ja lätäköiden ja liukkaampien kohtien väistely. Hyvistä yrityksistä huolimatta kastelen kengät useampaan kertaan jäälle nousseen veden ja edellisillan lumisateesta sulaneen sohjon takia. Liukkaus ei kuitenkaan tuota suurempia ongelmia: ennenkin hehkuttamani iRockit tuntuvat vakaalta jäisellä pinnalla. Vastaan alkaa tulla paluumatkan juoksijoita, joiden kanssa huutelemme tsemppauksia puolin ja toisin.

7-10,5 km

Kääntöpaikalla on tuttu mehutarjoilu ja matka jatkuu samaa reittiä takaisin. Kävelen vähän matkaa huollon jälkeen, koska jo aiemmin viikolla itsestään ajoittain ilmoitellut polvi on alkanut kipuilla puolimatkaa lähestyessä. Uudelleen hölkälle lähtiessä juoksuasentoa korjattuani polvi rauhoittuu ja sama hölkkä  - kävely - asennon korjaus -kaava toistuu loppumatkan ajan. Olen koko matkan ajan pitänyt hieman peruslenkkiä reippaampaa vauhtia, ja polvea lukuunottamatta se tuntuu edelleen sujuvan.

10,5-14km

Viimeisen huoltopisteen jälkeen alan laskea mielessäni matkaa maaliin ja kiristän tahtia sen minkä polvi antaa myöten. Kääntöpaikan paikkeilla arvioin olevani jo noin kilometrin jäljessä minua edellä juoksevista, mutta nyt yksi selkä alkaa pikkuhiljaa tulla vastaan. Viimeisen kilometrin kohdalla tie kääntyy hieman ja nyt sivuvastainen tuuli pääsee puhaltamaan saaren takaa entistä navakammin. Yritän pitää vauhti yllä, mutta vastatuuli tuntuu syövän kaikki tehot juoksusta. Maali näkyy jo, mutta tuntuu lähestyvän tuskastuttavan hitaasti. Edellä juoskevaa tulee kirittämään maalisuoralle jo oman suorituksensa loppuun ehtinyt juoksija. Viimeisillä metreillä mantereen suoma tuulensuoja tulee avuksi ja onnistun puristamaan vielä pikkuruisen loppukirin. Maaliin saavun ajassa 1:47, pienistä vastoinkäymisistä huolimatta selvästi alle etukäteen arvioimani noin kahden tunnin loppuajan.

Ensimmäisen kilometrin jälkeen olisi voinut jäädä riippumattoon lepäilemään. Päätin silti juosta loputkin kolmetoista.

Jälkipuinti

Tämä oli ensimmäinen tasaisen maan juoksukisani, olkoonkin tavallisia katutapahtumia eksoottisemmissa olosuhteissa. Yhden kerran perusteella en aio siirtyä juoksemaan kisoja ainakaan kokonaan sileille reiteille jatkossa. Vaikka tapahtuman järjestelyt pelasivat moitteetta ja tunnelma oli mainio, en saanut tasamaan raastosta samoja kiksejä kuin vaarojen tai tunturien rinteitä pitkin tunkkaamisesta. Monotoninen askellus myös tuntui kevyemmästä kokonaisrasituksesta huolimatta ikävämmältä kropassa kuin vastaava matka vaihtelevassa maastossa.

Vähän erilaista juoksutapahtumaa ilman teknisiä polkuja tai nousumetrejä kaipaaville voin kuitenkin lämpimästi suositella Arctic Ice Road Runia. Suhteellisen edulliseen osallistumismaksuun sisältyi sauna ja maukas keittolounas kisan jälkeen. Omalta osaltani varustelu osui nappiin niin kenkien kuin vaatetuksen suhteen. Nähtävästi +2 tuulisella säällä järvellä vastaa melko tarkkaan -10 asteen pakkasta tyynellä kaupungissa. Ensi kerralla tosin ehkä ottaisin omaa urheilujuomaa mukaan järjestäjien mehun sijaa tai lisäksi, koska se ei tuntunut sopivan yhtä hyvin nirsolle mahalleni. Huolto kuitekin pelasi niin, että juoman laadusta vähemmän tarkkojen ei tarvitse vaivautua kantamaan mukanaan muuta kuin korkeintaan kännykkä maisemien tallentamista varten. 

Share

Pages