Ladataan...
Sisunainen

Kaupallinen yhteistyö: Color4Care

Aikoinaan teininä, kun sain omaa rahaa käyttööni ja aloin huolehtia itse vaate- ja kenkäostoksistani, ihastuin korkokenkiin. Ostin saappaita, avokkaita, sandaaleja ja nilkkureita koroilla aina, kun viikkorahoista kertyi tarpeeksi säästöön. Kuljin korkkareissa kouluun, kaupungille, bileisiin ja ulkomaanmatkoille. Omistin laatikoittain toinen toistaan kauniinpia kenkiä. Ei enää rumia ysärilenkkareita tai tylsiä käytännöllisiä kävelykenkiä!

Korkkarihuumassa yksi asia pääsi kuitekin unohtumaan: kenkien varsinainen käyttätarkoitus. Välttelin pitkien matkojen kävelemistä, kompastelin epätasaisilla kaduilla ja sain jalkani todella kipeiksi kaupunkilomilla. Kerran äitini joutui pitämään minua taluttamalla pystyssä, jotta pääsin hoippumaan korkokengillä kaksi korttelinväliä Savonlinnan mukulakivikaduilla. Kerran rikoin lempihousuni, kun baariin mennessä sotkeuduin koroista pyörän polkimiin, ja kerran putosin kaksikerroksisen junan rappusissa, kun en kiikkerillä kengillä saanutkaan otettua tukea junan jarruttaessa. Näin muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Nykyään panostan kengissä ensisijaisesti käyttömukavuuteen ja vasta toissijaisesti ulkonäköön. Haluan, että kengät sopivat tyyliini ja näyttävät hyvältä, mutta en sen kustannuksella, että ne millään tapaa rajoittavat tekemisiäni. Kenkien tarkoitus on tehdä liikkumisesta mukavampaa, ei hankalampaa, oli kyse sitten koko päivän shoppailureissusta, kiireaamuna bussiin juoksemisesta tai lomamatkalla näköalatornin rappusten kiipeämisestä. Onneksi myös kenkäsuunnittelijat tuntuvat viime aikoina havahtuneen tähän; ylivoimainen suosikkitrendini, jolle ei vieläkään tunnu näkyvän loppua, on urheilukenkien tuominen katumuotiin.

Viimeisimpänä lisänä kenkähyllyyni sain Color4Carelta testiin Hummelin Aero-tennarit (kuvassa), jotka on suunniteltu niin vapaa-ajan käyttöön ja työkengiksi kuin esimerkiksi salitreeniin. Kengät ovat todella mukavan tuntuiset ja sen verran katu-uskottavat, että ne on helppo yhdistää monenlaisiin asuihin vaikkapa töihin tai kaupungille. Mitoitus on hieman pienempi kuin joillain merkeillä, joten kahden koon välillä arpoessa kannattaa tilata suurempi - itse jouduin vaihtamaan omani numeroa isompiin. Sen jälkeen, kun oikean kokoiset kengät tulivat perjantaina postissa, olenkin kulkenut niillä käytännössä koko viikonlopun.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Hups, unohdin kokonaan juoksuharrastukseni aloittamisen vuosipäivän, josta minun piti kirjoittaa. Sattuneesta syystä ajatukseni ovat olleet muualla viime aikoina. Tänään kuitekin minulla on asiaa aiheesta, joka varmasti koskettaa tai vähintään huolettaa monia aloittelevia juoksijoita: miltä tuntuu jäädä viimeiseksi juoksutapahtumassa.

Kahdessa edellisessä juoksutapahtumassa, johon olen osallistunut, olen ollut oman sarjani viimeinen. Arctic Ice Road Runilla hölkkäilin koko matkan joukon hännänhuippuna, Sipoonkorpi Traililla taas jäin jälkeen loppumatkasta sekä oman kunnon että oikuttelevan juoksurepun vuoksi.

Aloittelevalle juoksijalle viimeiseksi tai ainakin tuloslistan loppupäähän jääminen on todennäköistä pienissä tapahtumissa ja aivan mahdollista vähän isommissakin. Siinä ei ole mitään hävettävää tai pelättävää. Molemmissa edellä mainituissa tapahtumissa kaikki ohittelijat, vastaantulijat ja toimitsijat tsemppasivat ja varsinkin Sipoonkorvessa tunsin todellakin voittaneeni itseni sijoituksesta riippumatta.

Jos viimeiseksi juoksutapahtumassa jääminen pelottaa, muista että:

  • Olet tehnyt äärettömästi enemmän kuin ne, jotka eivät edes uskaltaneet ilmoittautua. Olet jo osallistumalla oman elämäsi voittaja!
  • Mikä tahansa sijoitus on parempi kuin kesken luovuttaminen (juoksun aikana vammautumisesta tms. johtuvat keskeytykset toki asia erikseen).
  • Se, että muut ehtivät maaliin ensin, ei tarkoita, että olet huono; muut vaan olivat vielä kovempia juoksijoita ja luultavasti kokeneempia harrastajia. On kunnia juosta itseään kovempikuntoisten seuraavassa.
  • Jos yksin reitillä harhailu huolettaa, ilmoittaudu tapahtumaan, jossa on myös pidempiä sarjoja. Näin lisäät todennäköisyyttä, että perässäsi on tulossa vielä joku muukin.

Tai sitten: älä mieti koko asiaa, vaan juokse. Sitä varten olet tapahtumaan tullut. 

 

Share

Ladataan...
Sisunainen

Aina pitkään odotetun juoksutapahtuman lähestyessä tulee sama tunne: mihin tämä aika on mennyt? Karhunkierrokseen on alle kaksi viikkoa ja jännitys alkaa pikkuhiljaa tiivistymään. Etukäteispanikointia eivät suoranaisesti auta netissä villisti pyörivät arvuuttelut lumi- ja tulvatilanteesta. Toki talven aikana olen ehtinyt tottua juoksemaan säässä kuin säässä, mutta näin pitkä matka yhdistettynä arvaamattomaan keliin tuo omat haasteensa varusteluun.

Viimeiset kovat treenit tein tällä viikolla. Alkuperäinen suunnitelma oli keventää harjoittelua vasta viikkoa ennen tapahtumaa, mutta päätin rauhoittaa ensi viikon muutolle ja uuden työn aloittamiselle ja tehdä kevyitä lenkkejä vain sen minkä mukavasti ehdin ja tekee mieli. Myös hieronta-aika on varattu; harmi kyllä en muuton takia ehtinyt enää käydä Joensuussa luottohierojallani. Perjantaina viimeisellä pitkällä lenkillä totesin, että kyllä harjoittelusta on ollut jotakin hyötyä: nyt 15 kilometriä vierähtää lähes huomaamatta kavereiden kanssa jutellessa, kun viime kesänä kymppikin teki tiukkaa.

Varusteiksi Karhunkierrokselle lähtee Camelbackin juomasäiliöllinen reppu, iRock-polkukengät ja jokin hyväksi toteamistani juoksuasuista - valinta tarkentuu lähempänä sääennustusten mukaan. Todennäköisesti puen pitkät trikoot ja teknisen paidan ja otan juoksutakin mukaan reppuun. Eniten päänvaivaa aiheuttavat sukat: valitako ohuet nopeasti kuivuvat, jotka eivät juuri hangessa lämmitä, vai paksut lämpiämät, jotka voivat pitkällä matkalla tehdä kengät ahtaaksi ja altistaa hiertymille?

Joka tapauksessa olen varma, että luvassa on sekä hauska miniloma Rukalla ystävien kanssa että mahtava seikkailu, jolta palaan jälleen itsestäni uutta oppineena.

Kuvat perjantain lenkiltä - 20 minuuttia järkyttävän lumipyryn jälkeen. 

PS. Käy kurkkaamassa postaukseni Karhunkierrokselle valmistautumisesta myös Trailrunning.fissa.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Torstai 4.5.

Istun aamukahdeksalta auton ratissa pohjoiseen vievällä moottoritiellä. Kehtuuttaa lähteä: koko päivä ajamista yhden työhaastattelun takia. Tuskin kutienkaan saan sitä paikkaa. Haluanko edes muuttaa niin kauas kaikesta tutusta?

Perille päästyä kylä on isompi kuin kuvittelin ja aika sympaattinen. Ihmiset ovat mukavia ja se itse työ, no kyllähän se kuulostaa pirun mielenkiintoiselta. Aurinko paistaa ja paluumatkalla syön huoltoasemalla kevään toisen ulkojäätelön.

Perjantai 5.5.

Olen kaupungilla katselemassa kevätvaatteita. Pitäisi palata koneen ääreen tekemään taas yksi hakemus, mutten millään malttaisi. Puhelin soi, eilinen haastattelija kysyy, onko minulla hetki aikaa jutella. "Kyllä me tarjottaisiin sulle tätä työpaikkaa." Nytkö, ihan todellako, elämäni muuttuu? "Tätä pitää hetki sulatella", totean yhtä paljon itselleni.

Puhelun päätyttyä palaan kauppaan ostamaan ne kivat kukkakuvioiset housut. "Sulla taitaa olla tänään hyvä päivä?", iloinen tyttö kassalla kysyy. "Mulla on muuten tänään harvinaisen hyvä päivä", vastaan rehellisesti.

Sunnuntai 7.5.

Kahdessa päivässä olen löytänyt asunnon ja auton, sopinut muuttopäivän ja töiden alkamispäivän. Kaikki tapahtuu niin nopeasti, että melkein pyörryttää. Olen samaan aikaan innoissani ja kauhuissani: minä, kaupunkilaistyttö, muutan pienelle korpien keskellä olevalle kylälle, josta on sata kilometriä lähimpään kaupunkiin. Toisaalta pääsen tekemään juuri sitä, mitä olen haaveillut tekeväni työkseni, ja niin tulevat esimieheni kuin vuokraisäntäni vaikuttavat todella vieraanvaraisilta ja helposti lähestyttäviltä. Facebookissa saan kymmeniä vinkkejä alueen ulkoilu- ja harrastusmahdollisuuksista.

Tiistai 9.5.

Viimeinen päivä vanhassa työpaikassa. Samaan aikaan en millään jaksaisi enää keskittyä, ja samalla tuntuu haikealta. Pomon kanssa työtodistusta laatiessamme ihmettelemme molemmat ääneen, olenko todella ollut täällä kuusi vuotta. Sähköpostiin automaattista poissaolovastausta laittaessa muutos tuntuu taas yhtä askelta konkreettisemmalta.

Torstai 11.5.

Paljon asioita on hoidettu, mutta paljon on vielä jäljellä. Tämä muutto tuntuu moninkertaisesti työläämmältä kuin mikään aikaisempi. Vähenevien päivien ajatteleminen saa perhoset lepattamaan vatsassa, vaikka oikeasti tiedän pärjääväni. Olenhan muuttamassa vain reilun kolmensadan, en melkein kolmentuhannen kilometrin päähän.

Maantaina alkaa seuraava elämäni suuri seikkailu. Yksi ovi on auennut ja sen takana odottaa liuta muita, vielä tutkimattomia. Juuri nyt olen kiitollinen, että päätin jaksaa ajaa kahdeksan tuntia työhaastatteluun ja takaisin.

 

***

Lue myös: Tuntemattomassa tilassa

Share
Ladataan...

Pages