Haaleita toasteja (ja tunteita)
Vihaan sitä,
että pilasit tämänhetkisen suosikkilevyni minulta, ajattelen lapsellisen katkerasti erästä ihmistä kohtaan.
Sen, joka sopi niin hyvin niin oudosti alkaneeseen juttuun, josta piti tulla vaan aivan täydellinen. Se levy, jota olin kuunnellut koko viikon ja sen samaisen illan. Jota kuuntelin toisen viikon ennen kuin tapasimme uudelleen ja sen päivän, jolloin nukuin kolmeen asti siksi että olin puhunut kanssasi yömyöhään asti ulkona syväjäätyneenä, vaan koska en malttanut lähteä.
Samalla rakastan edelleen tarinaa siitä illasta.
Sitä, miten outo sattumusten summa kohtaamisemme olikaan. Sellainen tarina, jota kerrotaan häiden maljapuheena ja ihmiset miettivät hymyillen: ei voi olla totta.
Mutta tätä ei kerrota missään juhlissa, eikä arjessa. Ei enää. Nämä olivat treffit, joista en kirjoittanut sanallakaan blogiin. Koska en vaan pystynyt.
Ja kun sängyssäni nukkuu eräänä sunnuntaiaamuna eräs toinen, asia kirkastuu yhtäkkisesti.
En pysty.
Laitan kellon soimaan aamuksi, sanon edellisenä yönä. Sun on lähdettävä ennen kuin mun kämppis tulee, sanon, vaikka se on vähän ilkeää.
Tykkään niin paljon sun ihosta. Tai no, tykkään kaikesta sussa, mies sanoo. Ehkä joku päivä vielä voin sanoa että rakastan kaikkea sussa.
Menen ihan puihin.
Olemme tunteneen vasta vähän aikaa. Käyneet baareissa, leffassa, syömässä ja vaellelleet kaduilla sunnuntai-iltapäiväisin.
On ihan kivaa, mies on komea ja meillä on tavallaan paljon, ja sitten oikeastaan ei mitään yhteistä. Mies palauttaa ravintola-annoksen, ellei ole tyytyväinen siihen ja juo vain kalliita viinejä. Minä syön haalean lämmintä toastia ihan tyytyväisenä ja valitsen viinilistalta jotain kahdella eurolla. Miehellä on kylmänä yönä kaksi takkia päällekkäin, minä käytän edelleen vain nahkatakkia ja isoa huivia.
Mies kertoo suosikkibändinsä olevan suomalainen. Minä haluan sitä vastoin kertoa
etten pysty tähän.
Mutta sitten mietin taas sitä yksinäisyyden määrää, joka valahtaa lävitseni aina toisinaan kun näen iloisen pöytäseurueen ravintolassa. Ehkä opin tykkäämään. Ehkä se tunne tulee sieltä.
Vaikka tiedän,
ei se tule.
Niin kauan kun olen ihastunut erääseen toiseen, ei mistään jutuista tule mitään.
Joskus surullisimpia eroja ovat ne, joissa juttu ei ehtinyt oikein koskaan edes alkaa, sanoi eräs ystävä kerran. Se, ettei juttu saanut edes mitään mahdollisuutta, voi olla joskus kovempi pala käsitellä kun oikean suhteen päättyminen.
Silloin ajattelin että no enpä tiedä.
Nyt tiedän.
----
Sometimes it hard to get over something that didn´t even get a chance to
become something.
Kommentit
Voi, samaistun täysin! Orastava ihastus täysin mahdottomaan tyyppiin on vienyt mielenkiinnon kaikilta mahdollisilta tyypeiltä. Mikään ei vaan innosta samalla tavalla ja kukaan ei kuitenkaan ole se ihastus. Ärsyttää velloa näissä tunteissa, eihän meillä edes ehtinyt olla mitään. Mutta sitten niin, kuitenkin. Tekee mieli valittaa kaikille, miksi aina ihastuu niihin, jotka ei sitten tykkää takaisin, mutta en kehtaa, joten kommentoin tänne :D Kiitos blogista, se on ihana ja sinä taidat olla aika ihana myös :)
Kiitos ihanasta kommentista ja myötäelämisestä :)
Tosi kauniisti kirjoitettu. Ja niin totta.
Kiitos. Ihan ÄRSYTTÄVÄN totta...
Tiedän tunteen. Olin joskus yli vuoden täydellisen ihastunut erääseen mieheen, joka antoi minulle pakit viikon tapailun jälkeen. VIIKON. Sen jälkeen seurasi epämääräinen "ollaan kavereita"-vaihe, jolloin katsoin miehen luona leffaa ja kävimme kirppiksillä ja muualla yhdessä. Aloin jostain syystä aika pian näiden pakkien jälkeen tapailemaan toista ja jäi epäselväksi mitä tämä "kaverimies" tästä oli mieltä. En koskaan lakannut täysin haaveilemasta tästä tyypistä, vaikka uuden miehen tapailu muuttui seurusteluksikin. Joka ei tosin jatkunut kauaa, koska en koskaan päässyt kunnolla ihastuksesta irti.
Olen myöhemmin miettinyt, että olisi pitänyt kunnolla puhua halki silloin asiat, vaikka tosin pakit sainkin, mutta myös epämääräisiä tekstiviestejä yms sen jälkeenkin. Oliko viikko mennyt liian nopeeta vauhtia, oliko miehelle iskenyt paniikki siitä ja myöhemmin katumus? En tiedä. Tämän ajatuksen takia riipuinkin miehessä vuoden päivät, turhaan.
Olisi mielenkiintoista kuulla miksi ihanan miehen kanssa ollut juttu loppui. Kaikkea ei tietenkään blogiin voi kirjoittaa. Jotenkin tämä kolahti taas, vaikka tästä on monta vuotta ja nykyään kun näen tämän miehen hän ei enää aiheuta suuria tuntaita. Mutta niitä oli niin pitkään, että tuntuu välillä hassulta jutella hänen kanssaan. Hän ei tiedä siitä mistään yhtään mitään.
Kiitos tän tarinan jakamisesta. Tällaista on siis muillakin!
Ehkä joskus vielä jaan tarinan täälläkin, juuri nyt ei vaan oo sen aika. Nyt pähkäillään näitä tuntemuksia. Toivottavasti ei enää kauan kuitenkaan :D
Ei kai kulutustottumukset oikeesti merkkaa mitään jos tykkää oikeesti? Näin ainaki haluisin uskoa.
No ei TIETENKÄÄN :D
Tässä olikin vähän pointtina just se, et silloin kun on ihastunut johonkin toiseen, kukaan muu (oli kuinka ihana tahansa) ei vaan tunnu yhtä kivalta. Tyhmää, mut minkäs sille voi.
Nii aivan. Tuntui vaan jotenkin hassulta esimerkiltä aiheesta "ei mitään yhteistä". Että se ois joku dealbreaker. Mutta ymmärrän tietty että tuollainen voi rassata arjessa (ja on itseänikin rassannut).
Nyt kolahti kyllä niin totaalisesti, että ollaankohan me tapailtu samaa ihmistä :D
Kiitos tekstistä. Harvoin näkee, että näitä juttuja puettaisiin tällä tavalla sanoiksi.
Hahaaa, mistäs sitä tietää. Pieni maailma jne :D
rutistus
Kiitos <3
Tunnistan tän niin hyvin.
Oh, joo. Aika samat tuntemukset :)
Ihan kuin olisit kirjoittanut mun tarinan - mulla on täsmälleen samanlainen kokemus. Tapailin "mun unelmien miestä" pari vuotta sitten ehkä kuukauden ja olin siihen ihastuneempi kuin koskaan kehenkään muuhun. Suunnitelin tietysti jo mielessäni häitä yms. Ja sitten sain siltä mieheltä pakit.
Sen jälkeen oon nähnyt sitä koulussa ja harrastuksissa silloin tällöin ja elätellyt aina toiveita, että entä jos meille tulisikin uudelleen juttua? Jos se vaikka pyytäisikin mua vielä treffeille? No ei oo pyytänyt. Välillä mietin, että turhaa sitä tyyppiä miettiä. Seurustelin viime vuonna yhden toisen kanssa puolisen vuotta, ja aattelin koko ajan just noin että ehkä tää tunne tässä vielä kasvaa, mutta ei kasvanut. Jätin sitten sen. Ja nyt mietin taas edelleen sitä tyyppiä, ja meen välillä pieneen paniikkiin kun se lähestyy tai tulee juttelemaan mulle (liikutaan siis vähän samoissa piireissä niin törmäillään aika usein). Eikä kukaan muu mies tunnu kiinnostavan tippaakaan. Miten tästä pääsee yli? :D Tsempit sullekin!!
Kiitos!
Jotenkin olin ajatellut ettei AIKUISENA ois enää tällaista. Mut ihan samalla tavalla sitä edelleenkään ei vaan voi niille tunteilleen oikein mitään...
Minulla oli viitisen vuotta sitten samanlainen elämäntilanne. Ihastuin mieheen (tai miehiin) jolta en saanut vastakaikua. Kun kohdalle taas sattui mukava kaveri jossa ei ollut mitään vikaa ja joka oli minusta aidosti kiinnostunut.. no, eihän siitä mitään tullut. Nyt vuosien suomalla etäisyydellä voin sanoa etten enää muista miksi olin niin järjettömän ihastunut tyyppiin jotka selvästikin oli ihan väärä minulle. Taisi mies nähdä sen silloin paljon selvemmin. Jos hän kävelisi tänään kadulla vastaan niin en sekoaisi askelissa..
Joo, on lohduttavaa kyllä tietää et ajan kanssa nää tunteet katoaa jonnekin :)
Tämä teksti kosketti niin syvältä. Suorastaan viilsi. Huikeaa!
<3
<3 <3
Rohkea ja kaunis teksti - jatkoon!
Aurinkoista alkavaa viikonloppua sinulle!
-Isla
Kiitos samoin :)
Olen vähän eri linjalla. Kannattaako isoja päätöksiä tehdä aamuyöstä? :) Täytyykö oikean kumppanin olla luonteeltaan juuri samanlainen kuin sinä? Mitä jos ahdistus johtuu siitä, että tämä ihminen toi sinulle muistoja jostain toisesta? Intuitio voi huijata :) Ajatelkaa hyvät naiset joskus järjellä :)
Eri linjalla saa olla :)
Mutta vielä selvennyksenä se, mitä tässä epämääräisessä postauksessa ei ehkä sanottu kovin selkeästi: kun on ihastunut toiseen, ei kukaan muu tunnu silloin hyvältä. Ihan sama olisiko täysi kopio minusta (mitä en todellakaan etsi) tai muuten aivan täydellinen. Jos tunteet on haaleita, sit ne on haaleita ja silloin musta on paras ajatella sen verran järjellä, ettei jatka juttua. Varsinkin jos toisen osapuolen tunteet on paljon voimakkaampia.
"Joskus surullisimpia eroja ovat ne, joissa juttu ei ehtinyt oikein koskaan edes alkaa, sanoi eräs ystävä kerran. Se, ettei juttu saanut edes mitään mahdollisuutta, voi olla joskus kovempi pala käsitellä kun oikean suhteen päättyminen."
En tiedä mihin tää on tarkalleen liittynyt, mutta nyt osui niin kovaa. Terveisin tyttö, joka tykkäs kauheesti pojasta, joka tykkäsi takas, muttei mielenterveytensä vuoksi pystynyt. Ja jostain syystä tällaset jutut, joissa mikään ei oo kenenkään vika, pistää itkettämään (ja äh, jossittelemaan) kaikista eniten.
Ps. Tykkään kauheasti sun blogista! Ihanaa, että jaksat seikkailla ja tuntea. Ja myös jakaa näitä muruja siitä kaikesta.
Kiitos!
Ihanaa, että jaksat seikkailla ja tuntea. Ja myös jakaa näitä muruja siitä kaikesta.
Tää oli jotenkin niin huippu kommentti :)
Kommentoi