Haaleita toasteja (ja tunteita)

Vihaan sitä,

että pilasit tämänhetkisen suosikkilevyni minulta, ajattelen lapsellisen katkerasti erästä ihmistä kohtaan.

Sen, joka sopi niin hyvin niin oudosti alkaneeseen juttuun, josta piti tulla vaan aivan täydellinen. Se levy, jota olin kuunnellut koko viikon ja sen samaisen illan. Jota kuuntelin toisen viikon ennen kuin tapasimme uudelleen ja sen päivän, jolloin nukuin kolmeen asti siksi että olin puhunut kanssasi yömyöhään asti ulkona syväjäätyneenä, vaan koska en malttanut lähteä. 

Samalla rakastan edelleen tarinaa siitä illasta.

Sitä, miten outo sattumusten summa kohtaamisemme olikaan. Sellainen tarina, jota kerrotaan häiden maljapuheena ja ihmiset miettivät hymyillen: ei voi olla totta.

Mutta tätä ei kerrota missään juhlissa, eikä arjessa. Ei enää. Nämä olivat treffit, joista en kirjoittanut sanallakaan blogiin. Koska en vaan pystynyt. 

Ja kun sängyssäni nukkuu eräänä sunnuntaiaamuna eräs toinen, asia kirkastuu yhtäkkisesti.

En pysty. 

Laitan kellon soimaan aamuksi, sanon edellisenä yönä. Sun on lähdettävä ennen kuin mun kämppis tulee, sanon, vaikka se on vähän ilkeää.

Tykkään niin paljon sun ihosta. Tai no, tykkään kaikesta sussa, mies sanoo. Ehkä joku päivä vielä voin sanoa että rakastan kaikkea sussa.

Menen ihan puihin.

Olemme tunteneen vasta vähän aikaa. Käyneet baareissa, leffassa, syömässä ja vaellelleet kaduilla sunnuntai-iltapäiväisin. 

On ihan kivaa, mies on komea ja meillä on tavallaan paljon, ja sitten oikeastaan ei mitään yhteistä. Mies palauttaa ravintola-annoksen, ellei ole tyytyväinen siihen ja juo vain kalliita viinejä. Minä syön haalean lämmintä toastia ihan tyytyväisenä ja valitsen viinilistalta jotain kahdella eurolla. Miehellä on kylmänä yönä kaksi takkia päällekkäin, minä käytän edelleen vain nahkatakkia ja isoa huivia. 

Mies kertoo suosikkibändinsä olevan suomalainen. Minä haluan sitä vastoin kertoa

etten pysty tähän.

Mutta sitten mietin taas sitä yksinäisyyden määrää, joka valahtaa lävitseni aina toisinaan kun näen iloisen pöytäseurueen ravintolassa. Ehkä opin tykkäämään. Ehkä se tunne tulee sieltä.

Vaikka tiedän, 
ei se tule.

Niin kauan kun olen ihastunut erääseen toiseen, ei mistään jutuista tule mitään.

Joskus surullisimpia eroja ovat ne, joissa juttu ei ehtinyt oikein koskaan edes alkaa, sanoi eräs ystävä kerran. Se, ettei juttu saanut edes mitään mahdollisuutta, voi olla joskus kovempi pala käsitellä kun oikean suhteen päättyminen.

Silloin ajattelin että no enpä tiedä.

Nyt tiedän. 

—-

Sometimes it hard to get over something that didn´t even get a chance to
become something.