Itkuinen, sotkuinen, peruselämä

Ensin on sellainen täydellinen elämä –viikko,
jolloin olisi suunnilleen seitsemän kuvaa päivässä, joita voisin postailla instagramiin hehkutuskuvatekstein. On yhtäkkinen kesä keskellä talvea, kaikki on ihanaa, eräs mies on kai vähän ihastunut minuun, on juhlia, ihania iltoja, kylmää viiniä, hyvää ruokaa, uusia ihmisiä, ystäviä, aurinkoisia päiväkahveja, kaikkea sellaista ihanaa mitä harmaa maaliskuu ei yleensä pidä sisällään.

Sen jälkeen iskeekin sitten sellainen paskaviikko, ettei pahemmasta tietoa.

Ystäväni itkee kahvilanpöydässä minulle ongelmistaan, puidaan niitä tuntikausia, sitten omia vastaaviani. Olen kipeänä, en ole syönyt moneen päivään, koska ruoka ei pysy sisällä, olo on outo ja heikko. Aurinko paistaa, saan juuri ja juuri alas suosikkikahvilani aamupalan, siihen menee kolme tuntia. Puimme kaikkea sitä, mitä tänä vuonna on jo ehtinyt tapahtua.

Vuosi 2017 on alkanut hyvin epäsuotuisissa merkeissä meille kaikille.

Toinen ystäväni tulee paikalle. Meillä on parisuhdekriisejä, varastettuja lompakoita ja ipadejä, hometta, hiiriä, vaikeita ystäviä, riitaisia kämppiksiä, rahahuolia, jumissa olevia asioita, työkriisejä, asuntopulmia, toimimattomia nettiyhteyksiä… ongelmia vaikka muille jakaa.

Vuoropäivinä jokainen kyynelehtii jostain, oli se sitten kahvilanpöydässä tai yhtäkkisesti viinilasillisen äärellä. Eräänä iltana päätämme maksimoida melankoliaa ja menemme myöhään illalla erääseen fadobaariin. Naisartisti laulaa niin kauniisti, ettei edes haittaa vaikkei ymmärrä sanoituksista puoliakaan.

On surkeaa.

Mutta se on kuitenkin aika tavallista.

Elämä kun on aika sotkuista. Ei sellaista että ensin on vähän vaikeaa, sitten kaikki kirkastuu ja pysyy sellaisena hamaan tulevaisuuteen asti. Ei parisuhteen löytäminen takaa onnea, ei täydellinen asunto, ei ulkomaille muutto. Aina tulee jotain. Täydelliset treffit päätyvät huonosti, ihmiset muuttuvat ja valehtelevat, unelmatkin muuttuvat, suunnitellut avioliitot saattavat kariutua tuosta vaan. Usein asiat muuttuvat ilman syytä ja selityksiä ja jää vaan tuijottamaan suu auki, että mitä nyt tapahtuikaan?

Ja sitten on vaan hoidettava kaikki asiat, selvitettävä kaikki ongelmansa ja säätönsä. Ei voi vaan vetää peittoa päälle, valehdella kuumemittarin lukemia ja sanoa, etten mene nyt kouluun koska olen kipeä. Aikuisuus, joskus tuntuu etten ole valmis kohtaamaan sinua.

Onneksi on niitä ystäviä. Ja onneksi voi kolmekymmentäkuusivuotiaana vihdoin itkeä ongelmiaan muiden edessä, ei vaan yksin kotona.

Se on nimittäin parempi keino. Asioita, joita opin ulkomailla eläessäni: olen helvetisti vahvempi ja sitten tosi paljon heikompi kun olin kuvitellut.

Koska elämä vaan on sellaista. Saakelin sotkuista vaikeaa säätämistä.

----

It took me about 36 years to learn that talking (and crying) about your problems to people
is better than crying about them alone.