Kaiken kirkastava kommentti
Tuskailen kaksi viikkoa erään koulutehtävän kanssa.
Se on älyttömän laaja, vaatii lukemista, ajattelua ja päättely- sekä analysointikykyä, lisäksi hurjasti yleissivistystä ja visuaalista silmää. Normaalisti kuvittelen handlaavani nämä kaikki edes jotenkin, mutta nyt olen vain paniikissa.
Istun aamuisin ja iltaisin sohvalla ja tuskailen tämän tehtävän kanssa. Puhun siitä koko ajan, koska se on ainoa asia jota pystyn ajattelemaan. Kysyn apua jopa akateemiselta ex-poikaystävältä vuosien takaa. Panikoin lisää, koska jopa hän sanoo, ettei oikein ymmärrä mistä on kyse ja että onpa hankala (mutta mielenkiintoinen). Kerro sitten mitä tää tarkoitti.
Tuskailen aivan ennennäkemättömästi. Tunnen itseni tyhmäksi ja epäonnistuneeksi. En vain tajua, en vain osaa.
Vastoin tapojani, en yritäkään selvitä yksin. Kyselen kahdelta parhaalta luokkatoveriltani, miten he ovat ymmärtäneet asian, ja olen huojentunut: kaikki ovat yhtä pulassa tehtävän kanssa. En palauta sitä määräajassa, koska en kertakaikkisesti saa sitä tehtyä.
Poden koko sunnuntai-illan huonoa omatuntoa, kun en saa palautettua tehtävää ja tunnen itseni ihan typeräksi. Mitä helvettiä minä teen täällä? Tämä ei ole enää vain epämukavuusalue, tämä on helvettialue. Ei minusta ole tähän.
Kyseenalaistan omat valintani tehtävän suhteen, koska muutama ihminen kertoo ymmärtäneensä sen eri tavalla. Kyseenalaistan älyni moneen otteeseen. Ehkä mun täytyy vain sanoa, että olen yksinkertaisesti liian tyhmä opiskellakseni maisteritutkintoa.
Olen keskinkertainen graafikko, ei minusta saa leivottua viisasta ja asiantuntevaa, ei sitten millään.
Kaksi kokonaista viikkoa vellon näissä tunnetiloissa. Sitten keskiviikkoaamuna, kolme päivää myöhässä, päätän vain palauttaa tehtävän. Ihan sama, tää on yksi tehtävä, pakko mennä eteenpäin ja alkaa tehdä jo seuraavaa (joka on vielä pahempi).
Olen aikeissa kirjoittaa vielä saatesanat: en ihan täysin ymmärtänyt tätä enkä ole varma meneekö tämä läpi, mutta tässä yritelmä. Unohdan kirjoittaa ne, painan vaan send –nappulaa.
Sinne meni.
Sitten vien itseni päiväkahville ulos.
Ääääh. Puhelimen näytöllä näkyy punainen ykkönen. Uusi sähköposti. Siltä pelottavalta professorilta.
Juon kahvini rauhassa ennen kuin kajoan meiliin. Ihan sama, ihan sama, tää on vaan yksi tehtävä, hoen itselleni.
Dear Saara. I must tell you this right away: you´re work is very, very good. There are some parts that are not as excellent as others, but in general it´s really very good.
Yksi meili kirkastaa kokonaisen kuukauden.
En ole idiootti, en ole tyhmä. Osaan lukea, kirjoittaa ja tulkita. Jopa englanniksi. Jopa asiatekstiä.
Ehkä selviän. Ehkä pystyn tähän.
Kahvin jälkeen kävelen kaksi tuntia pitkin suosikkikatujani. Sitten vien itseni viinilasilliselle sellaiseen paikkaan, jonka ohitse olen kävellyt sata kertaa uskaltamatta sisälle. Hämyisessä baarissa soi mahtipontisen kovasti Edith Piaf ja minä kirjoitan tunnin mahdollisia graduaiheita ylös kuin mikäkin voittajanainen.
En ole keskinkertainen. Olen hyvä. Hittoon ne ehkät, totta helvetissä pystyn tähän.
—-
I can do it.