17
Olen pitkään miettinyt, että pitää avata tuota ehkä vähän hassua otsikointitapaani, sekä koko blogin hiukan kummallista (ja myönnettäköön, hankalaa) nimeä. Otsikot nimittäin tulevat lähes poikkeuksetta biiseistä, jotka juuri sillä hetkellä syystä tai toisesta pyörivät Spotifyssa tai mielessä. Olenkin jo monta kertaa aloittanut tekstin, mutta ikinä en ole tyytyväinen lopputulokseen.
Sillä väkisinkin aihe johtaa siihen, mitä musiikki minulle merkitsee, ja aina lopulta totean, miten mahdotonta sitä on sanoilla kuvata. Miten kuvata sitä, miten se on joka askeleella, melkein the Policemaisesti läsnä; every breath you take, every move you make. Miten kuvata sitä, miten yhdellä oikein valitulla kappaleella pystyy vaihtamaan koko päivänsä suuntaa? Vaihtamaan tunnetta, sijaintiaan, olla yhtäkkiä jossain aivan muualla, toisessa ajassa. Tai sitten juuri siinä hetkessä, entistä vahvemmin ja todellisemmin. Juuri siinä eikä missään muualla.
Elämälläni on lähes tauoton soundtrack. Saan siitä voimaa, kannustusta, innoitusta, rauhaa, mitä ikinä satunkaan tarvitsemaan. Musiikki kantaa muistoja, tunteita, hetkiä ja tunnelmia tavalla johon en yhdelläkään valokuvalla pääse. Se alkaa jo heti aamulla: ensimmäisenä sängyssä vielä maatessani yleensä laitan jo musiikin soimaan, viimeisenä illalla sen (yleensä vastahakoisesti) sammutan.
Jopa itselleni melko harvinaiset päiväunet maistuvat parhaiten, kun on hyvä mutta rauhallinen musiikki soimassa (Lo-Fang ja Sohn ovat tähän ykkösiä! <3).
Musiikilla usein joko saan jo olemassa olevia tunnetiloja ”ulos”, vahvistettua, eläydyttyä, tai sitten tsempattua itseni johonkin. Esimerkiksi juostessa musiikilla on todella iso merkitys minulle, ainoastaan metsälenkit teen ilman nappeja korvilla. Etenkin silloin kun joku pikkuisen harmittaa, ehkä parasta ikinä on juosta raivoisasti intervalleja Apulannan tahtiin pienessä tihkusateessa. Kun tuntuu sydänsuruisalta, antaa the Nationalin Fireproof uutta voimaa (ja I need my girl uutta uskoa rakkauteen). Tai kun on tiedossa rankka työpäivä, on pakko kuunnella the Rootsin ja John Legendin The Fire.
Something in my eyes say I’m so close to having the prize
I realise I’m supposed to reach for the skies
Never let somebody try to tell you otherwise
The Firea on kuunneltu muuten myös viime vuoden aikana niinä kaikkein rankimpina hetkinä, lähes jokaisella pitkällä lenkillä, silloin kun on väsyttänyt tai on muuten tarvinnut muistutusta siitä, että ”you don’t say good luck, you say don’t give up”.
Onnea on muuten uudet kuulokkeet (kiitokset vain rakkaalle siskolle niiden diilaamisesta; on muuten yksi niistä ihmisistä jotka todella ymmärtävät miten tärkeää voi olla saada omistaa kultaiset kuulokkeet <3) ja asua samassa maassa yhden lempiartistinsa kanssa: vihdoin pääsen lukemaan kaikki Maria Menan lehtihaastattelut!
Ja niin, ei kovin yllättäen, tulee myös blogin nimi ehkä ikuisen suosikkini the Smashing Pumpkinsin Adore-levyn kuudennestatoista kappaleesta, nimeltään 17. Itse kappale on vain 17 sekunnin mittainen instrumentaalibiisi, sanat sen sijaan löytyvät albumin kansilehdestä (yksi hyvä syy edelleen ostaa levyt eikä pelkästään luukuttaa niitä netistä!)
17 seconds of compassion
17 seconds of peace
17 seconds to remember love is the energy behind which all is created
17 seconds to remember all that is good
17 seconds to forget all your hurt and pain
17 seconds of faith
17 seconds to trust you again
17 seconds of radiance
17 seconds to send a prayer up
17 seconds is all you really need
Tästä lähtien voisin koettaa laittaa jokaisen postauksen perään selkeämmät viittaukset kappaleisiin, joista otsikot tulevat, toimikoon ne samalla lämpiminä biisisuosituksina!