Total Eclipse of the Heart
Voi apua, takana paras lauantai pitkään aikaan (vaikka taidan kyllä sanoa niin joka viikko).
Minulla on täällä käynnissä sellainen harvinaisuus kuin kokonaan vapaa viikonloppu. Sen kunniaksi oli lähdettävä korkkaamaan vihdoin viime viikolla ostamani uudet sukset, en nimittäin vielä viime viikolla ehtinyt niiden kanssa kuin ihan pienelle lenkille.
Viime viikko oli kylläkin kiireinen ja raskas, enkä lauantaiaamuna varsinaisesti kiljunut riemusta herätyskellon soittaessa klo 7.30 hiihtoretkelle, mutta onneksi en luovuttanut, sillä päivä oli kyllä huippu: hiihtokeli oli täydellinen ja sukset juuri niin hyvät kuin niitä ostaessani toivoinkin, seura mitä parhainta ja kyllä ne matkan varressa nautitut vohvelit ja kuuma kaakaokin aika hyvin maistuivat. Hiihtämiseen meni pausseineen yhteensä melkein kuusi tuntia, on kyllä uskomatonta miten nopeasti aika kuluu suksilla kauniissa maisemissa.
Itselläni on kyllä varsin vaihteleva historia suhteessani hiihtoon. En usko että vielä kymmenen vuotta sittenkään kukaan olisi uskonut minun vielä hehkuttavan hiihtoreissuja ja maksavan päättömiä summia uusista suksista (sillä rahalla kun olisi saanut vaikka kuinka monet kengätkin!). Nuorena en vain kokenut minkäänlaista intoa hiihtoa kohtaan, mutta toisaalta rehellisesti sanottuna en kyllä rakastanut tuolloin oikein mitään muutakaan liikuntaa. Hiihtoinho kuitenkin on minulla kuten monella muullakin ehkä tavallista voimakkaampi, sillä siihen monesti yhdistyy vielä muistot palelemisesta ja hankalasti kiivettävistä ylämäistä, hankiin kaatuilusta ja suksista joita oli ärsyttävä kantaa koulusta urkkakeskukseen.
Onneksi, onneksi on olemassa kuitenkin aikuisuuden paras puoli ja opetus: on ihan ok muuttaa mieltään. Ihan hyväkin vain, avartaa mielikuviaan, antaa uusia mahdollisuuksia. Olla antamatta vanhojen muistojen värittää liikaa nykyhetkeä.
Niinpä muutama vuosi sitten kokeilin hiihtoa uudelleen. Parin läpi tuskaillun lenkin, aika monen kirosanan ja kiukuttelun jälkeen, tajusin vihdoin miten mahtavaa hiihtäminen voi olla. Siinä yhdistyy niin moni nykyään rakastamani asia: talvi ja liikunta, reippailu raikkaassa ulkoilmassa, parhaimmillaan hyvä seurakin.
Ja nyt, saan asua maassa, jonka pääkaupungin keskusrautatieasemalla on lauantaiaamuna kello kymmeneltä enemmän ihmisiä suksien kanssa kuin ilman niitä. Jossa on aivan normaalia ja arkipäiväistä huidella metroissa ja ratikoissa sukset kainalossa matkalla laduille. Jonka ladut ovat täynnä kaveriporukoita, yksinäisiä sivakoitsijoita, pariskuntia ja perheitä, siis todellakin täynnä, mutta silti kaikki antavat tilaa toisilleen, hymyilevät, ottavat rennosti.
Mukana olleilta norjalaisilta kavereilta kuulinkin, että vaikka norjalaiset tuppaavat suomalaisten tapaan olemaan pikkuisen jäyhää porukkaa, samanlaisia kontaktin välttelijöitä ja bussissa eri penkeille istujia, hajuraon jättäjiä, hiihtoladuilla heistä kuoriutuu kuin eri ihmisiä, hymyileviä, puheliaita, auttavaisia. Ja sen kyllä tämän päivän perusteella uskonkin.
Jälleen yksi täydellisen hyvä syy viihtyä täällä Norjassa niin hyvin. Tänään ehkä vuorossa pikkuisen lisää hiihtämistä..
Ihanaa sunnuntaita myös sinne Suomeen!
♥ Total Eclipse of the Heart – Sleeping At Last