North

Olen aiemminkin tainnut mainita, että saan jälleen kerran työskennellä aika huippujen tyyppien kanssa. Tällä viikolla sain hyvän esimerkin tästä: yksi osastomme yököistä kysyi minulta taannoin, olisinko kiinnostunut sohvasta, kertoi sen kylläkin olevan melko vanha eikä kauneimmasta päästä, mutta hän mielellään luopuisi siitä ja antaisi minulle, jos minä sen sattuisin haluamaan. No todellakin halusin! Vastasinkin hänelle, että olkoon kuinka vanha tai ruma tahansa, se on aivan varmasti parempi kuin ei sohvaa lainkaan.

Yritin kovasti tarjoutua tulemaan auttamaan sohvan kantamisessa, mutta vastaus oli vain että ”eikun kyllä me hoidetaan homma” (erään toisen yökön kanssa), ”älä murehdi, kyllä me kannetaan”. Kyseinen työkaveri siis asuu aivan lähelläni, eli aika lyhestä kantomatkasta sentään oli kyse.

Ja niin he kantoivatkin, tiistaiaamuna töihin mennessäni sain kuulla että ”jos vain annat meille avaimet niin me käymme heti kantamassa sen sohvan”. Niinpä kotiin päästyäni olohuoneeni keskellä nökötti täydellinen, ihana, massiivisen suuri (ainakin asunnon kokoon nähden) sohva!

Yhtäkkiä tämä väliaikaiseksi mieltämäni asunto, johon olen aika varauksella mitään kalusteitakaan hankkinut, tuntuukin ihan kodilta. Tuntuu että tuo parimetrinen möhkäle viimeistään sinetöi sen, että tänne tulen jäämään joksikin aikaa.

Ja senpä kunniaksi, kuvien muodossa ihan pieni kurkkaus tänne entistäkin rakkaampaan Norja-kotiini.

Heti alkuun voin todeta, että tämä on kaukana semmoisesta harmonisesta ”blogikodista”, päinvastoin. Täällä ei yksityiskohdat ole tarkkaan hiottuja, sisustus viimeisen päälle suunniteltua, ei ole täydellisiä Iittala-asiastoja tai ruokailuryhmiä. Sen sijaan, jokaisella tänne tuodulla esineellä on tarina, tarkoitus.

Koti on siellä missä kirjasi ovat. Sain kirjahyllyn pian muuttoni jälkeen ruotsalaisen ystäväni kautta, kun tämän ystäväpariskunta oli muuttamassa kaupungista ja halusivat lahjoittaa hyllyt pois. Ja otin ne tietysti ilolla vastaan! Sain siis sekä kuvassa näkyvän, että toisen, pienemmän hyllyn heiltä, ja ne istuvat tänne asuntoon kuin nakutettu vaikka eivät ehkä lempiväriäni olekaan.

Kuvassa näkyvä kynttilänjalka (ja aina vinossa olevat kynttilät) puolestaan on saksalaiselta ystävältäni, joka jo ennen muuttoani kysyi, olisinko mahdollisesti kiinnostunut ottamaan sen, se kun ei hänen asuntoonsa kuulemma sovi.

Bo LKV:n Turku-julisteen sen sijaan hankin ihan itse viime syksynä, se on ihana muistutus rakkaasta kotikaupungistani myös täällä uudessa maassa. Lisäksi siitä on kiva vierailijoille esitellä rakasta Turkua.

Asunto itsessäänhän on tosiaan melko peruskuntoinen, ei varsinaisesti mikään sisustusarkkitehtuurin kaunotar, kuitenkin sitäkin täydellisempi juuri tähän elämäntilanteeseeni, ja vuokraltaan onnellisen edullinen. Sisustuksen ei-niin kohokohtiin kuuluu mm. eteisen keltaiset tapetoidut seinät, itse kun olen melko neutraalin tyylin ystävä. Mutta joskus on parasta vain embrace it eikä taistella vastaan: niinpä eteinen sai keltaisten seinien seuraksi riemunkirjavan räsymaton enkä voi olla rakastamatta tuota pienen kopperon värikkyyttä. Seinälle pääsi puolestaan entisiltä työkavereiltani läksiäislahjaksi saamani taulu, johon he olivat koonneet minua kuvaavia sanoja, se pääsi kunniapaikalle tsemppaamaan erityisesti ensimmäisinä työpäivinä täällä. Sitä katsoessani en voi olla miettimättä, että ainakin jotain olen elämässäni tehnyt oikein, ja samalla muistuttaa noista ihanista ihmisistä entisellä työpaikallani. <3

Suomesta mukaan pääsi tietysti myös 18-vuotislahjaksi vanhemmiltani saamani Harri Koskisen Block-valaisin, jota rakastan edelleen yhtä palavasti kuin tuolloin sen saadessani, näin yli kymmenen vuoden jälkeenkin. Yksi parhaista ikinä saamistani lahjoista siis. Taustalla ystävältäni saamani Carpe diem -kirjaimet, jotka nekin muistuttavat erityisesti nimenomaan tuosta rakkaasta ihmisestä.

Ja viimeisenä muttei lainkaan vähäisimpänä, uusi, ihana, muhkea sohvani. Tuo väri ei todella ole sellainen, jonka itse kaupasta sohvaa ostaessani valitsisin, mutta sen saamiseen liittyvä ystävällisyys ja hyväsydämellisyys tekevät siitä paremman kuin yksikään Ikean laatikosta puhtaan valkeana avattu sohva ikinä voisi olla. Ja se sopii täydellisesti äidin virkkaamaan villavilttiin! Joka sekin on tietysti miljoona kertaa rakkaampi kuin yksikään kaupasta ostettu, olkoon kuinka hieno tahansa.

Muutenkin, kukaan minua pidemmältä ajalta tunteva ei ehkä voi olla hämmentymättä nykyisen asuntoni sisustuksesta, se kun on aika päinvastainen kuin vuosikaudet ystäväni ovat tottuneet näkemään. Mutta olen kai vihdoin kantapään kautta oppinut sen, ettei yksikään täydellinen, neutraalin harmoninen sisustus, täydellinen astiasto, edustuskuntoinen koti, ole oikeasti niitä asioita, jotka elämässä tekevät onnelliseksi. Niihin voi kyllä keskittyä hämätäkseen itseään, ne voivat olla ihana lisä hyvässä elämässä, mutta oikea onnellisuus ei niistä ole riippuvainen.

Kuvista jäi puuttumaan pari varsin rakasta huonekalua: ylioppilaslahjaksi saamani musta lepakkotuoli, joka on ollut minulla jokaikisessä kodissani ja kulkee edelleen uskollisesti mukana, pikkuisen haalistuneena mutta sitäkin muistorikkaampana. Myös pöydälleni on kertynyt jo melko pitkä tarina: sen on aikoinaan ystäväperheemme tuonut Yhdysvalloista muuttaessaan takaisin Suomeen. Se on ehkä rumin pöytä, jonka ikinä olen nähnyt, ruskea ja melamiinipintainen kapistus, mutta klaffijalkojensa ja täydellisen kokonsa vuoksi sitäkin näppärämpi, eikä ulkonäölläkään juuri ole väliä, kun siihen asettaa pöytäliinan päälle. Kyseinen pöytä on Suomeen tulonsa jälkeen siis palvellut niin minua kuin siskoanikin, ja varmasti jatkaa vielä tulevaisuudessakin maailmanvalloitustaan.

Loppuun vielä lämmin musiikkisuositus: olen aivan totaalisen rakastunut Sleeping at Last-bändiin ja erityisesti heidän Atlas: Year One -levyynsä. Olen valehtelematta kuunnellut tuon levyn läpi ainakin 20 kertaa, ja se saa aina vain uudelleen ja uudelleen minut käsittämättömän onnellisen rauhalliselle mielelle.

Ja ne lyriikat, ne lyriikat. <3

A little broken, a little new.
We are the impact and the glue.
Capable of more than we know,
We call this fixer upper home.

With each year, our color fades.
Slowly, our paint chips away.
But we will find the strength
And the nerve it takes
To repaint and repaint and repaint every day.

Let the years we’re here be kind, be kind.
Let our hearts, like doors, open wide, open wide.
Settle our bones like wood over time, over time.
Give us bread, give us salt, give us wine.

♥ North – Sleeping at Last