See you again

Moi!

Jokin aika sitten törmäsin Facebookin New to Oslo -ryhmän kautta tekstiin, jossa kirjoittaja pohti ulkomaille muuttamista omien kokemustensa kautta. Juuri muuta en tekstistä muista, mutta yhtä kirjoittajan ajatusta jäin kovastikin pohtimaan. Hän totesi ulkomaille muuttamisen olevan, erityisesti silloin kun se on ns. ”huvin vuoksi” tapahtuvaa, ei minkään pakottavan tarpeen aiheuttamaa, olevan aina itsekäs ratkaisu.

Päätin itse Norjaan muuttamisesta oikeastaan melkein vuosi sitten, kovastikin ajatuksia selkeyttäneen Prahan matkan jälkeen. Asiat yksityiselämässä olivat selkiytymässä, kesäyliopiston esitteessä huomasin sattumalta alkamassa olevan norjan kurssin ja kaikki muutkin palaset alkoivat loksahdella kohdalleen. Niin monimutkaisen yksinkertaista se oikastaan oli. Päätin muuttaa Norjaan. Aloin selvitellä käytännön asioita, opetella kieltä, miettiä aikataulua.

Aika aikaisessa vaiheessa aloin puhua suunnitelmistani myös ääneen, sillä itseni tuntien tiesin koko asian pelottavuuden muuten herkästi pääsevän valloilleen, saavan yliotteen, pelkäsin perääntyväni. Oikeastaan sellaista tunnetta ei missään vaiheessa kuitenkaan tullut. Tiesin, että Norjaan muuttaminen olisi kokemuksena jotain sellaista, josta en halua jäädä paitsi, kaikista mahdollisista hankaluuksista ja epämukavuusalueista huolimatta.

Työkaverit ja ystävät suhtautuivat asiaan alusta asti kannustavasti, korkeintaan hiukan ihmetellen (yleensä ihmetyksen aiheena oli enimmäkseen se, että ”onpa rohkeaa”). Itse puhkuin intoa asiasta, enkä varmasti olisi ollut valmis näkemään minkäänlaisia miinuspuolia ratkaisussa. Vanhemmat, jotka ovat minulle todella rakkaita ja tärkeitä, olivat myös alusta asti kannustavia, ihan alussa ehkä epäilin, etteivät he oikein edes joko sisäistä asiaa tai usko että lopulta tänne Norjaan asti päädyn (ajattelin siis lähinnä että tuntevat tyttärensä arahkon luonteen turhan hyvin, en että eivät uskoisi kykeneväisyyteeni. :))

Toki tiesin tulevani kaipaamaan rakkaita ihmisiäni Suomessa. Muutto ja uuden kokeminen tuntuivat kuitenkin ehdottomasti sen arvoisilta. Luotin siihen, että onhan sitä nykyaikainen tekniikka keksitty, Skypeineen ja Facebookeineen. Kyllä sitä yhteyttä saa helposti pidettyä, oikeat ystävät eivät katoa minnekään. Suomeen on täältä helppo ja nopea lentää, ja Suomesta tänne.

Loukkaannuin hiukan tekstin väitteestä. Ja samantien tajusin loukkaantumiseni johtuvan siitä, että ajatus taisi nimenomaan osua aivan kohdalleen. Tottakai omakin ratkaisuni on puhtaasti täysin itsekäs. Halusin päästä toteuttamaan unelmaani, tehdä sen, mistä olen niin pitkään haaveillut. Toteuttamaan itseäni, omia halujani. Tottakai se on itsekästä.

Asiassa on kuitenkin niin kovin monta puolta. Toisaalta nimenomaan jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan, omasta elämästään, omista ratkaisuistaan, siitä, ettei ”hukkaa” elämäänsä, jätä itselle tärkeitä asioita tekemättä. Pitkään olin nimenomaan elänyt muiden ehdoilla, jälkikäteen ajateltuna enemmänkin toteuttanut muiden unelmia kuin omiani. Siksi ehkä tuntui niin selkeältä, että nyt on minun vuoroni tehdä juuri sitä mitä minä itse haluan, muita ajattelematta, tai ainakaan muiden toiveista välittämättä. Ei sillä, että ajattelisin kenenkään läheiseni varsinaisesti toivovan, etten olisi tänne muuttanut. Silti kuitenkin taakse on jäänyt ihmisiä, jotka puolestaan saattaisivat olla pikkuisen onnellisempia, jos olisin jäänyt lähelle.

Toisaalta perisuomalaiseen vaatimattomuuteen tottuneena tuntuu itsekkäältä ja omahyväiseltä ajatella noinkaan, että omalla läsnäololla olisi muka niin suurta vaikutusta kenenkään elämään. Mutta jos mietin, miltä minusta tuntuisi, jos joku minulle tärkeä ihminen muuttaisikin yhtäkkiä jonnekin kauas, lentomatkan päähän, varmasti jäisin häntä kaipaamaan, ja olen jäänytkin.

Tottakai etukäteen jo mietin sitä, että varmasti tulen kaipaamaan Suomeen jääviä rakkaita ihmisiä. Mutta nimenomaan mietin juuri tuota – että MINÄ tulen kaipaamaan heitä, en osannut nähdä asiaa juurikaan toisinpäin, ennen kuin törmäsin tuohon tekstiin Facebookissa. Luultavasti olisin kuitenkin päätynyt samaan ratkaisuun kaikesta huolimatta, sillä tämä on sellainen kokemus, sellainen haave, jonka todella halusin päästä toteuttamaan. Eikä tarkoitus oikeastaan jatkossakaan ole jäädä kantamaan turhaa syyllisyyttä asiasta, ja luulen kyllä läheisteni näkevän myös, miten tärkeä asia tämä minulle on kaiken kaikkiaan ollut. Kunhan vain piti päästä pohtimaan asiaa ”ääneen” tännekin. Ja sanomaan, että rakkaiden ihmisten rakkautta ei etäisyyskään kuitenkaan vähennä. Hiukan erimuotoista on varmasti yhteydenpito, mutta niin se elämässä menee, kaikelle on aikansa, nyt on minun aikani olla Norjassa. Ehkä hetken olla hiukan itsekäs, pistää omat haaveet etusijalle, ei kuitenkaan kokonaan tai lopullisesti.

Jostain syystä minulle joka kesä muodostuu jokin ikioma ”kesäbiisi”, joku joka soi paljon radiossa, joku ehkä hiukan yllättäväkin, joka kuvaa sitä kesää, sitä tilannetta jostain syystä erityisen hyvin. Tämän kesän biisi taitaa olla Wiz Kalifan See you again.