Don’t swallow the cap
Hei!
Täällä on viime aikoina arki pyörinyt aika lailla omalla painollaan eteenpäin, mutta hyvä niin. Rutiinien ja omien juttujen löytymisen myötä kuitenkin tuntuu pikkuhiljaa kotoisammalta, vaikka myönnettäköön että kodilta tämä on kyllä alusta asti tuntunut, sopivalla tavalla vain erilaiselta ja jännittävältä.
Aika paljon elämä pyörii nyt uuden työn ympärillä edelleen, ehkä aika ymmärrettävästi. Edelleen työpäivät vaativat aika paljon sellaista varmaankin jokaiselle työpaikkaa joskus vaihtaneelle tuttua ”pinnistelyä”, koko ajan tulee edelleen uutta asiaa ja uusia tilanteita (toki tässä työssä eivät kyllä uudet tilanteet lopu koskaan!). Siispä energiaa ei juurikaan ole ollut työpäivien jälkeen kovasti muulle toiminnalle, sen sijaan pitkät kävely- ja juoksulenkit hiljaisessa metsässä koiran kanssa ovat tulleet sitäkin enemmän tarpeeseen. En ole tainnut koskaan elämässäni viettää niin paljon aikaa luonnossa kuin olen täällä nyt viettänyt, nyt se tulee kuitenkin täydellisesti tarpeeseen työn jälkeen rentoutumiseksi ja ajatusten purkamiseksi.
Töissä on edelleen ollut mukavaa, tällä viikolla kylläkin aiempaa raskaampaa. Potilaat ovat olleet melko vaativia, ja yhtäkkiä on tuntunut että koko työporukkakin on vaihtunut, kun moni on palannut lomalta. En muuten vielä sunnuntaina tiennyt tämän viikon vuoroista mitään, maanantaiaamulla minulle kuitenkin soitettiin 6.30 aamulla, voinko tulla töihin. Tokihan minä voin, aina valmiina. Siitä sitten poiki jälleen onneksi loppuviikoksikin hommia, täydet tunnit (ja vähän ylikin..) saan siis tälläkin viikolla kasaan. Neljän peräkkäisen aamuvuoron jälkeen huominen vapaapäivä tekee kuitenkin todella hyvää, ja lauantainakin saan nukkua pois univelkoja iltavuoron ansiosta.
Juoksemista lukuunottamatta on kylläkin urheilut jääneet aika paljon taka-alalle viime aikoina, silläkin saralla ajattelin kyllä koittaa pikkuhiljaa ryhdistäytyä. Sairaalalla on kuulemma oma pieni kuntosalihuone, ajattelin sen ainakin käydä kurkkaamassa, josko siellä saisi yksinkertaiset treenit ainakin näppärästi tehtyä. Itseni tuntien nimittäin yhtään pidempi matka salille tai jumppaan verottaa aika paljon motivaatiota lähteä väsyneenä töiden jälkeen enää urheilemaan. Toisaalta tunnistan kyllä itsestäni pikkuhiljaa, että voisin luultavasti henkisesti ja fyysisesti aika paljon paremmin jos saisin kunnon hikirääkin aina välillä. :)
Viikonloppuna muuten olin onnekseni vapaalla. Onnekasta se oli erityisesti siksi, että pääsin sanomaan hyvästit meksikolaiselle ystävälleni, joka lähti lauantaina Oslosta eteenpäin oltuaan täällä koko kesän töissä. Se jotenkin herätti tajuamaan, miten nopeasti tämä kesä on mennyt, toisaalta kuitenkin nimenomaan on tapahtunut aivan valtavasti asioita, ja ehtii toki vielä tapahtumaankin (vaikkapa ne kesälämpötilat vihdoin?!). Haikeaa oli joka tapauksessa, meksikolainen oli ensimmäisiä ihmisiä joihin täällä tutustuin ja ehkä hänen kanssaan loppujen lopuksi tuli kesän aikana kaikkein eniten vietettyä aikaa. Nyt on siis taas yksi tukipilari vähemmän täällä, toivottavasti kuitenkin pikkuhiljaa ne alkavat puolestaan lisääntyä. Sunnuntaina puolestaan tuli eräs englantilais-australialainen ystäväni kanssani pidemmälle metsälenkille poimimaan mustikoita. Kyllä muuten särki sydäntä kun piti kaupasta ostaa valmiita lettuja mustikoiden kaveriksi (kermavaahdon kanssa sentään, tietysti!), minulla kun ei edelleenkään hellaa ole. Eivät muuten maistuneet yhtään samalta, vaikka ihan hyviä tavallaan olivatkin. Huomenna aion kuitenkin olla reipas ja käydä ostamassa sentään keittolevyn! Sillä saa jo sentään vaikka mitä aikaiseksi, mm. paistettua niitä oikeita tuoreita lettuja. Varsinaista hellaa en millään viitsisi ostaa ennen kuin tiedän varmasti jääväni tänne pidemmäksi aikaa, vaikka tällä hetkellä ehdottomasti kyllä tuntuu siltä.
Kuvat ovat muuten aikanaan kesäkuussa julkaisematta jääneitä Oopperatalon ympäristöstä
Kaikin puolin siis yleisfiilikset ovat ehdottomasti positiivisia, onnellisia, optimistisia. Silti on pakko myöntää että elämä on täällä vielä aikamoista vuoristorataa. Aina välillä ikävä iskee niin kovaa että tuntuu ettei saa henkeä, erityisesti viimeisen viikon aikana jostain syystä. Ikävä kuitenkin lähinnä ihmisiä kohtaan, pelkästään ihan vain kotia ja tuttuja vanhoja ympyröitä en varsinaisesti juurikaan ole kaivannut. Ihmisiä kuitenkin sitäkin enemmän. Onneksi on kuitenkin edes ne muutamat täällä, ja Maailman Paras Koira uskollisena kumppanina. Ja niiden lisäksi tietysti puhelin ja kaiken maailman sosiaaliset mediat, vaikka eihän se todellakaan sama asia ole! Aitoa, oikeaa, täydestä sydämestä tulevaa rakkaan ihmisen halausta ei voita mikään.
Ihanaa ja halauksekasta viikonloppua siis! :)