It wasn’t like a rain, it was more like a sea
Moi!
Blogikirjoituksiin on nyt tullut tahaton tauko, kun mieli on ollut aika lailla muualla viime aikoina. Kaksi viikkoa sitten Ropina, eli Maailman Paras Koira, lähti metsässä karkuteille. Olimme metsässä keräämässä mustikoita (tai siis Ropina lähinnä tunkemassa joka välissä minun ja mustikkapuskan väliin tutkimaan, mitä se emäntä siellä oikein puuhaa). Ropinalla ei koskaan ole ollut tapana lähteä kauas luotani, yleensä se pitää itsensä aina näköetäisyydellä, ja säikähtää aina itse, jos kadottaakin minun hetkeksi ja rupeaa huutamaan hätääntyneenä. Pennusta asti olen pitänyt sitä paljon vapaana, ilman mitään aikaisempia karkailuongelmia.
Mutta joskus kai ensimmäinenkin kerta voi olla se viimeinen.
Yhtäkkiä tajusin, että nyt on vaarallisen hiljaista, että jokin on vialla, enkä nähnyt Ropinaa enää missään. Koitin aikani huudella sitä ja kiertää lähiympäristöä ilman merkkiäkään siitä. Kävin kotona katsomassa josko se olisi löytänyt omin nokkineen perille takaisin kotiin. Soitin poliisille. Lähdin uudelleen metsää kiertämään, samana päivänä, seuraavana, uudelleen ja uudelleen viikon mittaan. Sain paikalliselta kadonneiden koirien löytämisessä avustavalta ryhmältä apua etsimiseen, lappujen kiinnittämiseen, erilaisiin löytöeläinkoteihin yhteydenottamiseen, etsimiseen, kaikkeen mahdolliseen.
Ei jälkeäkään. Ei yhtään soittoa, ei viestiä nähdystä vapaana kulkevasta koirasta.
Kaksi päällimmäistä tunnetta viime aikoina ovat olleet syyllisyys ja epätietoisuuden aiheuttama turhautuminen. Miksen seurannut sen puuhia tarkkavaisemmin? Miksen huomannut sen lähtevän niin kauaksi? Joku voi myös miettiä, miksi koira ylipäätään oli vapaana, mutta sitä en kyllä voi katua. Kun näkee omin silmin, miten onnellisena tuo pieni olento kulkee, nuuskii, tutkii, juoksee ja hyppii ristiin rastiin metsässä, tuntee, että ne ovat juuri niitä hetkiä koiran elämässä, jotka tekevät sen elämästä hyvää ja onnellista.
Epätietoisuus aiheuttaa puolestaan kummallisen välitilan. Nyt kahden viikon jo kuluttua toivo Ropinan löytymisestä alkaa hiipua. Mutta loppuuko toivo koskaan, pitääkö siitä edes luopua? Mutta jos aina vain odottaa ja toivoo, koska on aika mennä eteenpäin?
Ja kolmas tunne, yksinäisyys.
Yhtäkkiä sen tuntee ja huomaa kaikkialla. Koskemattomat kipot lattialla odottamassa kotiinpalaajaa, tyhjä peti nurkassa. Miten kukaan ei tulekaan aamuisin nuuskimaan ja tutkimaan, joko se emäntä olisi herännyt. Kun kääntyilee illalla sängyssä unettomana, ei kukaan huokaisekaan syvään omasta pedistään merkitsevästi ”huooooh, mikset voi jo nukahtaa ja lakata häiritsemästä uniani?”, hassu mutta joka kerta yhtä höpsön liikuttava ele. Miten tyhjältä tuntuukaan koti pitkän työvuoron jälkeen, kun kukaan ei ole onnellisena häntäänsä heiluttaen vastassa. Eikä ketään halattavana, mahaa rapsutettavana. Ei reidelle painautuvaa kuonoa pyytävine suklaasilmineen, sitä ilmettä jota ei koskaan pystynyt vastustamaan.
Maailman paras koira, ainakin minulle. Loppumaton ilo ja optimismi, väsymätön, sinnikäs luonne. Kaikkia ennakkoluulottomasti rakastava, kuin maailmassa ei olisi mitään muuta pahaa kuin pölynimuri. Ja postimies.
Oi tulisitpa jo kotiin.