You could be happy
Tämä viikko on ollut kyllä aikamoista vuoristorataa tunnelmien suhteen (kuten perjantain postauksestakin voi ehkä päätellä). Alkuviikosta en vielä tiennyt lainkaan, olisiko tällä viikolla yhtään vuoroa vai ei, onneksi tiistaiksi kuitenkin tuli soitto töihin. Tiistain työvuoro oli kuitenkin todella hektinen ja rankka, itse olin valmiiksi väsynyt ja alakuloinen, ja päälle osui vielä töissä väärinkäsitys (joka luultavasti olisi tapahtunut joka tapauksessa, mutta siinä hetkessä iski lähinnä epätoivo siitä, etten edelleenkään pärjää yhtään niin hyvin kielen kanssa kuin haluaisin). Väärinkäsitys ei edes ollut mitenkään suuri tai vaarallinen, mutta sai kuitenkin valmiiksi huonon olon kolahtamaan entisestään alaspäin. Muutenkin tuntui koko työpäivän ajan jotenkin poikkeuksellisen lannistuneelta, sellaiselta ettei oikein osaa yhtään mitään kunnolla.
Pitkän ja lannistavan työpäivän jälkeen oli minulla vielä edessä erään toisen työpaikan hakemiseen liittyvä kolmetuntinen käännöstesti edessä. Yhtään tippaa ylimääräistä energiaa ei tuntunut kyllä olevan, mutta jotenkin sen räpistelin läpi, en kylläkään ollut varma pitäisikö itkeä vai nauraa, jompaakumpaa kuitenkin teki mieli tehdä, koska oli vain niin väsynyt ja epätoivoinen olo. Kokonaisuudessaan koko päivä sai ensimmäistä kertaa minut miettimään, onko tässä missään mitään järkeä. Haluanko oikeasti joutua tekemään kaiken vaikeimman kautta? Haluanko edes sitä työpaikkaa, jota olen hakemassa? Mutta haluanko olla tuolla nykyisessäkään työpaikassa oikeasti? Onko viihtyminen ollut vain alkuhuumaa? Mitä jos en saakaan syksyllä tarpeeksi vuoroja? Mitä jos Ropinaa ei koskaan löydy? Mitä jos en löydä ystäviä? Mitä jos valitsen väärin?
Sitten lähdin ulos iltakävelylle ja käymään kaupassa ja katsellessani ympärilleni samantien olo helpottui. Kyllä, täällä minä haluan olla. Kaikki järjestyy vielä, alt skal ordne seg.
Saattaa kuulostaa naiivilta, höpsöltä, miltä vaan, mutta itse uskon todella vahvasti omien ajatusten, valintojen ja asenteiden voimaan. Silloin, pienen uskonpuutteen jälkeen päätin että kaikki tulee menemään hyvin. Päätin, että ensi työvuoroon menen iloisena ja pirteänä, olkoon se sitten vaikka täysin teeskenneltyä. Päätin alkaa jälleen astua mukavuusalueeni ulkopuolelle tarvittaessa, erityisesti sosiaalisissa tilanteissa. Aloitan keskustelun, vaikka se tuntuisi vaikealta ja hölmöltä, vaikka tuntuisi siltä, ettei osaa ollenkaan puhua. Yrittämättä siitä ei kuitenkaan ainakaan tule mitään.
Torstaina kävin ennen siihen toiseen työpaikkaan liittyvää työhaastattelua aamukahvilla ystävän kanssa, mikä teki todella hyvää. Halata ystävää, päästä hiukan purkamaan ajatuksia, jännitystäkin. Työhaastattelukin sujui yllättävän hyvin, onnistuin olemaan yllättävän rento ja toivottavasti aidonoloinen. En edelleenkään oikein tiedä, miten suhtautua koko asiaan, toisaalta kyseessä on nimittäin ihan unelmatyö, mutta toisaalta siinä astuisin kokonaan pois hoitoalalta, jonka kuitenkin koen kutsumuksekseni. Käännöstöitä en kuitenkaan ole koskaan oikein kunnolla ehtinyt tehdä, joten ei oikeasti voi oikein edes kyllä tietääkään varmaksi, pidänkö siitä pidemmän päälle vai en, joten toisaalta tuntuisi hyvältä antaa sillekin mahdollisuus.
Toisaalta asia ei nyt enää oikein minun käsissäni olekaan, alkuviikosta kuulen, saanko mahdollisesti työtä vai en. Voi siis olla että pohdinnat ovat täysin turhiakin, joka tapauksessa koen, että on ollut hyvä kokemus käydä tämäkin hakuprosessi läpi, ja jo nyt aikamoinen egoboosti, sillä suuren hakijajoukon joukosta pääsin kuitenkin ainakin kolmen parhaan hakijan joukkoon, olen itse iloinen ja otettu jo tuostakin ”saavutuksesta”.
Perjantaina olin melkein jalka ovenraossa lähdössä läheiseen ostoskeskukseen hoitamaan pari asiaa, kun puhelin soi ja kutsu kävi iltavuoroon, muutin siis suunnitelmia ihan tyytyväisenä ja lähdinkin töihin, sillä tällä viikolla oli minulla ennestään takana tosiaan vain yksi työvuoro. Tein juuri niin kuin olin päättänyt, tsemppasin itseni menemään pirteänä ja hyväntuulisena töihin. Tervehdin kaikkia ekstrailoisesti, hymyilin paljon. Avasin keskusteluja, vaikka olisi tuntunut tyhmältäkin. Ja niin siinä kävi, että työvuorossa oli huippukivaa, juttelin sellaisten työkavereiden kanssa, joiden kanssa en oikein aiemmin ole tutustunut, hetkittäin tuntui siltä, että kerrankin onnistuin jopa norjaksi olemaan aiempaa aidommin sellainen kuin olen, enkä aina vain kielitaidottomuuden vuoksi hiukan hiljainen ja ujo.
Samanlainen olo jatkui onnekseni lauantainakin, oli huippukiva työvuoro ja tutustuin paremmin sellaisiin työkavereihin, joiden kanssa en ole aiemmin juurikaan jutellut. Työvuoron jälkeen minulla oli sovittuna tehdä jotain erään työkaverin kanssa illalla, häneltä tuli kuitenkin viesti, että he olisivat menossa poikakaverinsa ja tämän ystävän kanssa läheiseen Drøbakin kaupunkiin illaksi piknikille ja kiertämään Orcarsborgin linnoitussaarta. Ensimmäinen reaktioni oli luonteeni mukaisesti että en tietenkään voi lähteä, olinhan suunnitellut vetäväni lihaskuntotreenin ja käymään rauhassa suihkussa ja laittautumaan iltaa varten. Sitten tajusin taas kuinka hölmöä olisi jättää tilaisuus käyttämättä ja jäädä kotiin viettämään lauantai-iltaa yksin, juuri kun nimenomaan on ollut yksinäinen olo. Niinpä soitin työkaverilleni, että tottakai tulen mukaan, kävin kotona viidessä minuutissa vaihtamassa vaatteet ja sitten minua oltiinkin jo hakemassa reissuun mukaan.
(Kuvat lauantai-illan reissusta)
Ja kuten arvata saattaa, olin jälkikäteen vain ja ainoastaan onnellinen siitä, että tulin lähteneeksi. Kaupunki oli käsittämättömän kaunis ja suloinen, sinne on pakko palata kyllä uudestaankin. ensi kerralla kyllä kunnon kameran kanssa. Linnoitussaaren historia on todella mielenkiintoinen, ja piknik Oslonvuonon rannassa ei taida koskaan voida olla huono valinta. Kesäilta oli kaunis ja lämmin, aika lailla täydellinen, ja sai minut taas muistamaan, miksi tänne onkaan oikein tultu.
Ja miksi tänne haluan jäädä.