I Always Liked That

Tiedättekö, viime aikoina olen paljon miettinyt sitä, miten vuosikaudet elin sellaista elämää, jossa elämä oli oikeastaan sarja huonoja päiviä peräkkäin. Loputtomasti, niin että tuntui siltä ettei muita vaihtoehtoja edes ole. Että sitä se elämä vain on. Ainakin minun elämäni.

Joskus päivät olivat vähemmän huonoja, joskus puolestaan sellaisia, että tuntui siltä ettei missään ole mitään järkeä. Elämässä ainakaan.

Ja nyt viimeisen kohta vuoden verran, ja erityisesti viimeiset puoli vuotta se onkin ollut jotain päinvastaista: Lähes joka päivä mietin, että onpa hyvä päivä. Että miten voikaan rakastaa elämää näin paljon?

Eikä siihen tarvittukaan romansseja, sitä oikeaa. Ei supersosiaalista pintaliitoa, ei äärimmäistä fitnesselämää. Riittää sittenkin ihan vain se, että tekee sitä mistä tykkää. Antaa itsensä olla juuri sellainen kuin on. Rakastaa muita sellaisina kuin he ovat. Ja sitä juuri, kaikkein eniten: rakastaa, rakastaa niin paljon kuin sydän haluaa, ihmisiä, elämää, kaikkia niitä pieniä höpsöjä yksityiskohtia, joista itse niin kovasti tykkää.

Kuten vaikka sinistä taivasta lempikaupunkinsa yllä. Pastellinvärisiä taloja, laulavaa nuottia puheessa ympärillään. Jokea, joka kivenheiton päässä keskustan vilinästä syöksyy ja kuohuu voimissaan. Juoksulenkkiä sen saman joen varressa, vieressä yksi lempi-ihmisistä. Sitä kuinka lenkin lopuksi tuntuu ettei jaksaisi enää askeltakaan mutta oikeasti jaksaa kuitenkin, jalat vain vievät loputtomalta tuntuvasti eteenpäin.
 

Ja aina hiukan vielä eteenpäin, perille.