There Goes The Fear
Niin se joulu taas hujahti, ohi melkein huomaamatta.
Oma jouluni meni suunniteltuakin enemmän töiden merkeissä; tuntui kuin olisin ollut jouluaatosta tapaninpäivään aamusta iltaan töissä, niin kyllä vähän olinkin. Sain yllättäen joulupäiväksi tuplavuoron sairastapauksen vuoksi, joten kahteen vuorokauteen en ehtinyt tehdä mitään muuta kuin käydä töissä, käydä kotona nukkumassa ja lähteä jälleen töihin. Mutta hyvä niin, joulun koittaessa oli entistäkin enemmän sellainen olo, että on parempi viettää sitä töitä tehden kuin istua kotona yksin, ilman kaikkea sitä, mikä joulussa itselleni on jo pitkään ollut kaikkein tärkeintä.
Ja joulu töissä oli yllättävän hyvä, yllättävän haastava, yllättävän palkitseva. Entistä enemmän on vahvistunut tunteeni siitä, että työn mielekkääksi kokemisen kannalta sopivan tasoiset haasteet ovat todella olennaisia. Erityisesti viimeiset pari työvuoroa olivat todella opettavaisia.
Ja olihan siellä toisaalta onneksi sitä joulutunnelmaakin: norjalaista jouluruokaa (ribbeä, julepølseä, medisterkakeja, surkålia, riskremia jälkiruoaksi), koristeita ja suklaata, hyvän joulun toivotuksia. Olen aina rakastanut juhlapyhiä alustavaa aikaa töissä, sitä odottavaa, arjesta poikkeavaa, pikkuisen jo kuplahtelevan onnellista tunnelmaa. Halauksia, hyvän minkä-ikinä toivotuksia, ystävällisyyttä ja kärsivällisyyttä asioissa, joihin sitä ei tavallisena arkena välttämättä riittäisi.
Ja sitten, joulun työvuorojen jälkeen, työstä ja unettomista, yskän täyttämistä öistä loppuun asti väsyneenä, sain vihdoin kävellä kotiin pakkasilman halki, tehdä ihan liian ison annoksen rosollia, ainoata jouluruokaa, jota todella kaipasin. Sain ystävän kylään, syödä yhdessä varsin omaperäisen, lähinnä rosollista ja savulohesta koostuneen jouluaterian, juoda glögiä, syödä suklaata, keskustella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä, erityisesti elämästä ja onnesta, haasteista, kaikesta hyvästä ja tärkeästä. Keskusteluja, joiden jälkeen kaikki tuntuu taas selkeämmältä, varmemmalta, vähemmän pelottavalta.
Seuraavaan aamuun sain herätä kahdentoista tunnin yöunien jälkeen ja huomata ulkona satavan vihdoin lunta. Tuntui siltä, että siellä se lumi oli vain odottanut, että minullekin vihdoin koittaa joulu ja rauha.
Tuli ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun ei ollut kiire yhtään minnekään, ei mitään tärkeää tehtävänä. Sen sijaan sitäkin oikeasti tärkeämpiä asioita: rentoutumista, lukemista, hyvää seuraa, lisää rosollia, lisää glögiä, pitkä kävely lumisessa maisemassa auringon laskiessa. Juuri kaikkea sitä mitä tarvitsin juuri nyt.
♥ There Goes The Fear – Doves