Interesting
Tajusin tässä taannoin, että olen nyt tosiaan ehtinyt asua täällä Norjassa jo puoli vuotta. Ehkä on siis aika tehdä pientä koontia tämän hetken tunnelmista.
Päällimmäisenä ajatuksena on väkisinkin se, miten nopeasti aika onkaan mennyt. Viimeinen puolivuotinen tuntuu hujahtaneen ohi silmänräpäyksessä, vaikka toisaalta sitä tarkemmin muistellessa on kyllä ehtinyt tapahtua vaikka mitä.
Elämä täällä on aika hyvin asettunut uomiinsa. On harrastukset ja ystävät, työ ja koti. On rutiineja ja sopivasti niiden rikkomista. Töissä on kivaa, pääsääntöisesti sopivan haastavaa, usein kuitenkin aika hauskaakin. Vapaa-ajan täytteeksikin olen onnistunut keksimään vaikka mitä, ajoittain ehkä ihan vähän liikaakin.
Ja silti, sunnuntaina lumisen maiseman halki matkustaessani junalla kohti Kongsbergia, iski sydämeen pieni levottomuus. Tai kai se siellä on kytenyt ja ollut jo pidempään, vaan pulpahti pintaan vasta junassa. Ehkä se johtuu tämänhetkisestä odottavasta mielialasta; tälle vuodelle on tiedossa kaikenlaista kivaa ja innostavaa, mutta juuri nyt en voi mitään muuta kuin odottaa. Odottaa uutisia pääsenkö IMPACT-kurssille vai en, odottaa uuden blogiosoitteen avautumista, odottaa reissuja ja juoksuhaasteita.
Eilisaamuun heräsin unesta, jossa seikkailin pitkin Ateenaa ilman karttaa, olin kai päättänyt muuttaa Kreikkaan töihin. Ja vaikka olin unessa aivan totaalisen eksyksissä, tunnelma unessa oli kaukana painajaisesta, päinvastoin. Tuntui hyvältä, olla uudessa paikassa, hukassa mutta toisaalta juuri siinä, etsivänä, onnellisena.
Tuo levottomuus tuntuu kuitenkin vievän tällä hetkellä kahteen suuntaan: toisaalta väkisinkin miettii, että miksi jäädä pelkästään Norjaan, kun koko maailma on avoinna. Toisaalta vihdoin on käynyt mielessä myös se, miltä tuntuisikaan palata Suomeen. Saada juoda maailman parhaan entisen kämppiksen kanssa viiniä sohvalla koska tahansa. Saada nähdä rakkaiden kummityttöjen kasvua läheltä. Olla lähellä perhettä, ystäviä, kaikkia rakkaita. Kutoa ystävän kanssa sukkia kiireettä kahvin ääressä, samalla parantaa maailmaa (tai ainakin omaa elämää).
Sitten muistan, että mikään ei kuitenkaan olisi sielläkään ennallaan. Ja se sama kipinä joka minut on tänne tuonut, tuskin jättäisi minua edelleenkään rauhaan.
Siispä, kaiken pohdinnan jälkeen on vain päätettävä olla kärsivällinen. Odottaa nyt kun on odotuksen aika. Nauttia tästä kaikesta, Norjan talvesta, lumesta, toivottavasti pian myös hiihtolenkeistä. Tunnelmoinnista, matkojen suunnittelusta ja odotuksesta. Ja toisaalta, nauttia arjesta, kaikesta siitä hyvästä mistä sen on itselleen rakentanut.
”Patience, young Skywalker!” (anteeksi, en voinut vastustaa).
♥ Interesting – Maria Mena