The Reminder
Pitkästä aikaa työjuttuja tännekin.
Sain nimittäin viime perjantaina varsin konkreettisen muistutuksen siitä, miten aina on varauduttava ihan kaikkeen ja myös siihen kaikkein pahimpaan.
Mennessäni iltavuoroon vuoro alkoi normaalisti, ja odotettavissa oli melko rauhallinen ilta, sillä jostain syystä meillä on ollut hiukan tavallista vähemmän potilaita nyt alkuvuodesta. Sen sijaan sain hetken päästä viestin, että minut joudutaan lähettämään naapuriosastolle, jolla oli vuorossa vain yksi sairaanhoitaja, ja hänkin suhteellisen vastikään aloittanut osastolla. Mikäs siinä, se olikin meidän toimialueemme ainut vuodeosasto, jolla en vielä ollut kertaakaan työskennellyt.
Olin kuitenkin ehtinyt olla tuolla toisella osastolla ehkä viisi minuutta, kun kävi ilmi, että eräs potilaista oli saamassa allergisen reaktion eräästä ruoka-aineesta. Allergia luki kyllä riskitiedoissa, mutta mainittuna ei ollut sitä, miten voimakkaan reaktion oli kyseinen ruoka-aine aiemmin aiheuttanut, eikä asiaa ollut myöskään raportilla muistettu tai huomattu mainita.
Ja yllättäen edessäni olikin sairaanhoitajaurani ensimmäinen anafylaktinen shokki.
Vieraalla osastolla, jossa ei tiedä missä mikäkin sijaitsee. Sairaanhoitajaopinnoista aikaa jo jonkun verran, ja vaikka sitä kuinka kuvittelisi muistavansa miten kyseisessä tilanteessa kuuluu toimia, ei se olekaan ihan niin yksinkertaista kun tilanne oikeasti osuu kohdalle. Tai oikeastaan muistaakin kun vain muistelee, mutta pahinta on, kun iskee epävarmuus, kun toimintamallit eivät tulekaan niin selkärangasta kuin kuuluisi. Ja kun aikaa ei oikeasti ole yhtään hetkeä hukattavaksi. Kun tämän ihmisen elämä on nyt meidän käsissämme, tässä ja nyt.
Tai oikeastaan kyllä kaikkein pahinta on se toisen ihmisen käsinkosketeltava kauhu ja avuttomuus. Kun tämä ei kaikesta haukkomisestakaan huolimatta tunnu saavan henkeä, ja pelkää, pelkää kuollakseen, kirjaimellisesti.
Loppu hyvin, kaikki hyvin, lopullisen vahingon koki lähinnä allekirjoittaneen ammatillinen itsevarmuus. Toki tajusin myös sen, että aiemmin omalla kohdalla anafylaktisen shokin hoitoon valmistautuessa on pitänyt varautua melko erilaisiin olosuhteisiin, lähinnä kotihoidossa esimerkiksi injektioiden aiheuttamiin reaktioihin, asiakkaan kotona. Kotihoidossa kun ei paljoa kanyyleita tai lisähappea laiteta. Lisäksi omat vaikeutensa tilanteeseen toi tietysti osaston vieraus, enhän vielä edes tiennyt missä tarvikevarastokaan edes sijaitsee, saati sitten tarvikkeiden säilytyspaikkoja.
Koko teema on ehkä itsestäänselvyys tietyilla sairaanhoidon alueilla työskenteleville tai pidemmän uran jo tehneille, mutta itselleni ainakin todellakin hyvä muistutus siitä, miten tärkeää on pitää tuollaiset toimintaohjeistukset hyvässä muistissa, sekä ihan oikeasti painaa mieleen, missä ensiapuun tarvittavat tarvikkeet sijaitsevat, myös vieraammalla osastolla. Omalla osastolla onneksi olisin sen tiennytkin, tuossa osui vain nyt kaikki tähdet vääriin kohtiin.
Mutta kuten aina, silver lining: ensi kerralla olen varmasti paremmin varautunut.
♥ Feist – Past in Present (levyltä the Reminder)