Confusing happiness
Todella usein minulta kysytään, erityisesti täällä, että miksi juuri Norja? Miksi oikeastaan olen muuttanut tänne?
Olen huomannut että kysymykseen vastaaminen on minulle todella vaikeaa. Toisaalta vastaus on itselleni niin päivänselvä, tottakai halusin muuttaa ulkomaille kun siihen oli mahdollisuus, ja tottakai juuri Norjaan. Niitä taustalla olevia intuitiivisia, pelkästään tunteisiin peustuvia syitä on kuitenkin melkein mahdotonta pukea sanoiksi.
Erityisesti viime aikoina, kun elämä täällä ei olekaan ollut pelkkää onnen auvoa (mitä en toki koskaan sen kuvitellutkaan tulevan olemaan) olen pohtinut noita syitä entistä enemmän. Mitä järkeä tässä on? Suomessa minulla olisi hyvä työ, ihanat rakkaat ystävät ja perhe. Mitä minulla täällä on? Epävarmuutta, puolikielisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta, yksinoloa.
Eihän tässä mitään järkeä olekaan, tunnetta kuitenkin sitäkin enemmän. Sitä tunnetta, jota ei pysty pukemaan sanoiksi. Se löytyy arkipäiväisissä asioissa, siinä miten yhtäkkiä pärjääkin norjaksi yllättävän hyvin, siinä miten joku yhtäkkiä työvuoron alkajaisiksi tuleekin halaamaan. Se löytyy heti ulko-oven ulkopuolelta, näistä käsittämättömän kauniista maisemista. Se löytyy kaupungilta, Oslon kauniiden vanhojen talojen ja uskomattomien modernien rakennelmien yhdistelmästä. Se löytyy niin vanhastakaupungista kuin ’Barcode’stakin, metsästä ja Oopperatalon katolta. Illoista ja hetkistä uusien ystävien kanssa, niiden jotka eivät ole vielä läheskään yhtä läheisiä tai rakkaita kuin ne, jotka ovat jääneet taakse koti-Suomeen, mutta joiden kanssa on silti jännittävää ja hauskaa.
Pohjimmiltaan kai olen täällä hakemassa sitä, mitä elämässä yleensäkin on tapana etsiä: onnellisuutta. Olisi kuitenkin hölmöä, pelottavaakin, laittaa onnensa yhden kaupungin varaan, uskoa olevansa onnellinen kunhan vain saa asua siinä täydelliseltä vaikuttavassa kaupungissa, yhtä lailla kuin omaa onnellisuutta on vaarallista laittaa toisen ihmisen varaan. Se on löydettävä itse, itsestä. Miksi sitten kuvittelen löytäväni sen paremmin täällä kuin koti-Turussa? Erityisesti kun Turussa koin jo olevani onnellinen, mitä uskon löytäväni täältä lisää elämääni?
Vastaus hämmentää itseäni, koska olen aina kuvitellut olevani mukavuudenhaluinen ihminen, mutta haastetta kai olen täältä etsimässä. Sitä että saan osoittaa itselleni pystyväni tähän. Sitä että saan uskoa itseeni, uskoa sinnikkyyteen, rohkeuteen.
On myös ollut hetkiä kun olen miettinyt, miten paljon helpompaa tämä voisikaan olla jonkun toisen kanssa, hiukan kadehtinutkin niitä, jotka esimerkiksi puolison perässä tänne ovat muuttaneet. Tai jos olisi edes joku yhdessä ihmettelemässä verosääntöjä, vuokrasopimuksia, bussireittejä. Toisaalta kuitenkin luulen että nimenomaan sitä täydellistä itsenäistymistä olen täällä osittain myös hakemassa. Sitä että saan pärjätä ja hoitaa kaiken yksin. Oppia luottamaan omiin taitoihin, kykyihin, olla riippumaton kenestäkään. Ja toisaalta, rakentaa tänne elämän, jonka onnellisuus ei ole kenenkään muun varassa. Onnellisen, itsenäisen elämän, jonka onnellisuutta korkeintaan toinen ihminen voi joskus olla lisäämässä, mutta joka ei ketään muuta välttämättä vaadi. Tehdä juuri sitä, mitä itse haluan, rakentaa juuri sellaisen elämän kuin mitä itse haluan elää.
Ja kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, huolimatta siitä, että kieli jatkuvasti edelleen takkuaa, huolimatta siitä, että olen jättänyt kodin ja niin monen hyvän asian siellä taakseni, huolimatta niistä kyseenalaistamisen hetkistä, kun mietin onko tässä mitään järkeä,
huomaan olevani ehkä onnellisempi kuin ikinä, jopa Ropinan katoamisesta huolimatta. Tai nimenomaan arjessa päällimmäisenä tunteena on viime aikoina on ollut suru ja ahdistus Ropinan takia, mutta silti pohjimmiltaan, sellaisella syvemmällä tasolla koen eläväni juuri nyt juuri sellaista elämää kuin haluan elää. Täydempää, kokonaisempaa, olevani itsekin täydempi, kokonaisempi. Vaikka elämässä on erityisesti nyt ollut surua, yksinäisyyttä, ahdistustakin, se ei ole sellaista mukanaanvievää, upottavaa, epätoivoista kuin joskus. Päinvastoin voimakkaana on tunne siitä, että tulkoon mitä vain vastaan, jotenkin selvitään kyllä.
”I want this/a confusing happiness/never knowing what comes next.
I want this/all the agony and bliss/from confusing happiness.”
Lo-Fang – Confusing Happiness