Everybody hurts

Eilen oli ihan hiukan huono päivä. Niin huono ettei oikeastaan voinut kuin nauraa (vaikka salaa vähän itkettikin kyllä).

Aamulla minut soitettiin hiukan yllätyksellisesti vielä yhdeksän maissa töihin, osastolle jolla olen nyt muutaman kerran keikkaillut. Siellä oli vastassa onneksi omalta osastoltani siirtynyt tuttu ansvarsvakt, jolla kylläkin on tapana puhua niin nopeasti etteivät toiset norjalaisetkaan aina saa hänestä selvää. Työpäivässä ei sinänsä muuta ihmeellistä ollut, kunnes pari tuntia töissä oltuani menin avustamaan verinäytteiden ottamisessa. Sen enempää en tietysti tarkemmin voi työjuttuja avata täällä, mutta tilanteessa oli paikalla jo valmiiksi yhteensä kolme hoitajaa tilanteen turvallisuuden varmistamiseksi. Kaikki alkoi hyvin, rauhassa, suunnitellusti.

Mutta sitten käsi kävi liian nopeasti, ennakoimattomasti, ja tajusin saaneeni iskun vasempaan poskeeni. Korva soi, ihoa pisteli, hetken tuntui etten näe mitään ja tajusin miettiväni että tältäkö se sitten tuntuu. Ei minua ole koskaan lyöty, ei noin, lähes satakiloisen miehen voimalla suoraan kasvoihin.

Tähän väliin on pakko sanoa, että minulla ei ole mitään huomautettavaa väkivallan ehkäisemisestä tai jälkipuinneista tuolla tai muillakaan osastoilla joilla olen täällä työskennellyt, sen verran kuin olen päässyt näkemään. Päinvastoin, tälläkin kertaa sain aivan riittävästi tukea ja apua, ja tilanteeseenkin oli pyritty valmistautumaan etukäteen ja riskit tiedostamaan ja ehkäisemään. Missään nimessä ei siis ole mitään aihetta minulta kritiikkiin missään kohtaa. Mutta hoitotyön tosiasia on, että kun ihmisten kanssa ollaan tekemisissä, on riskejä aina olemassa, eikä todellakaan pelkästään psykiatrialla, vaan ihan jo esimerkiksi dementikkojen kanssa työskennellessäkin (eikä siitä kovin montaa vuotta ole, kun Suomessa ihan tavallinen neuvolan terveydenhoitajakin sai työssään surmansa).

Ja ei, väkivalta ei ole milloinkaan oikeutettua, hyväksyttävää. Mutta kuitenkin, voisinko todella olla vihainen ihmiselle, jonka sisäinen maailma vakuuttaa, että hänen on torjuttava paha, puolustauduttava. Jolle se on ainoa olemassa oleva todellisuus, se jossa minä olen paha ja vihollinen. Kuka meistä ei muka tekisi kaikkensa selvitäkseen?

Päinvastoin, en voinut olla eilen miettimättä, miten kaikesta huolimatta koen olevani juuri oikeassa paikassa töissä. Tiedän monien mielestä kuulostavani hölmön ja naiivin idealistiselta puhuessani hoitotyöstä, palostani siihen. Mutta ihan oikeasti: vietän päivät auttaen ihmisiä jotka sitä todella tarvitsevat, ja saan siitä vielä palkkaa, mikä voisi olla parempaa? Tottakai se on joskus rankkaa, monin tavoin, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mutta sitten pohdin samaa kuin joskus aikanaan kun tein päätöksen hoitoalalle hakeutumisesta: jonkun on se työ tehtävä, miksen siis juuri minä? Ja hetkeäkään en voi kyllä sanoa katuneeni (paitsi ehkä ihan ensimmäisessä harjoittelussa aikanaan..)

Hiukan samoja asioita olen miettinyt juhlapyhien suhteen, nyt kun joulukin lähestyy ja olen lupautunut olemaan koko joulun töissä. Tottakai olisi mukavaa viettää joulua kotona, perheen kanssa. Mutta olen saanut elämässäni viettää todella monta, hyvää, onnellista joulua. Tällä kertaa saan olla sellaisten ihmisten seurassa, joilla ei sellaista vaihtoehtoa ole, ainakaan tänä jouluna. Samaa mietin isänpäivänä, otti nimittäin yllättävän koville olla ensimmäistä kertaa elämässäni kokonaan poissa kotoa isänpäivänä. Omalla isälläni on kuitenkin asiat aika hyvin. Kaksi muuta lasta onnittelemassa, minäkin puhelimen päässä. Sen sijaan sain viettää isänpäivän sellaisten isien kanssa, jotka eivät päässeet näkemään lapsiaan, lasten jotka eivät päässeet isänsä luo, poissa perheensä luota olevien perheenäitien kanssa.

Sanokaa vaan höpsöksi, mutta minä ainakin saan noista ajatuksista aika loputtomasti voimaa arkeenkin.

Seuraava takaisku oli onneksi hiukan vähemmän vakava: vanha nokialainen ”Norja-puhelimeni” päätti päättää kymmenvuotisen työuransa ja jättää lopullisesti latautumatta uudelleen. Ehkä sen oli jo aikakin, aika moneen otteeseen sitä olikin jo teippailtu hoitajamaiseen tapaan haavateipillä (mikään ei muuten voita vanhaa kunnon Duraporea, sillä olen paikannut niin puhelimen kuin pyöränkin, taisin sillä ripustaa parit valokuvat seinällekin vanhassa kämpässäni!)

Eikä se päivä onneksi loputtoman huono ollut (ja ne itkutkin jäivät lopulta itkemättä) sillä illalla oli sitäkin parempi tekosyy ystävän kanssa juoda hiukan viiniä ja syödä juuri sopivasti hiukan liikaa kokosbolleja, tulla onnellisena lumisateessa viimeisellä bussilla kotiin ja unohtaa lakata hymyilemästä.