Helismaa

Tämänkertainen Suomen reissu oli kyllä niin monenlaisia tunteita täynnä, etten oikein tiedä mistä sen purkamista oikein aloittaisin.

Suurimmaksi osaksi reissu oli täynnä juuri sitä, mitä odotinkin. Ystävien ja perheen näkemistä, kiireisiä aikatauluja, paljon matkustamista. Onnellisia hetkiä, elämän jakamista taas hetkeksi läheisimpien, rakkaimpien kanssa.

Toisaalta tällä kertaa tuntui ehkä aiempaa enemmän siltä, etten enää kuulu tänne, että oma elämä on jossain muualla. Että olen täällä vain käymässä, vierailija siellä missä ennen olin kotonani.

Niin kai sen kuitenkin kuuluukin mennä, sitä vartenhan tänne Norjaan nimenomaan on lähdetty. Jälleen sain vastata moneen kertaan kysymykseen siitä, kuinka kauan aion täällä olla, enkä edelleenkään oikein osaa siihen vastata. Sillä palaaminen Suomeen ei vielä ole käynyt mielessäkään, päinvastoin tuntuu ennemminkin siltä, että on juuri vasta päässyt vauhtiin tänne kotiutumisessa oikein tosissaan.

Sunnuntaihin osunut itsenäisyyspäivä herätti myös monenlaisia ajatuksia omasta suhteesta Suomeen. Monella tavalla nimittäin olen todellakin ylpeä Suomesta ja suomalaisuudestani. Helposti väärinymmärretystä hiljaisuudesta ja melankoliasta, sitkeydestä ja sisukkuudesta, tästä kummallisesta, ainutlaatuisesta kielestä. Siitä lämmöstä ja syvyydestä, joka pinnan alta kuitenkin löytyy.

Itse olen kuitenkin valinnut muuttaa pois. Opetella uuden kielen, olettanut olevani jossain muualla onnellisempi. Seurannut sivusta huonoja uutisia ja ollut tyytyväinen päätöksestäni.

En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että rohkeampaahan, ja ehdottomasti isänmaallisempaa, olisi ollut jäädä. Olla nimenomaan tekemässä asioita paremmiksi, eikä luovuttaa, nostaa kädet ilmaan, lähteä.

Toisaalta tuskin taistelut ikinä loppuvat, ja ehkä oli minun aikani olla pikkuisen itsekäs.

Toinen syyllisyyttä aiheuttava ajatus on se, miten kaukana olen silloin kun omat ystäväni ja rakkaat ihmiseni tarvitsisivat minua. Että en saa olla jakamassa iloja enkä taakkoja. Onneksi sentään on nykyteknologia, Facebookeilla ja Whatsappeilla kun pystyy edes hiukan jakamaan arkea etäisyydestä huolimatta. Tosin eivät ne kyllä mitenkään ihan oikeaa kohtaamista korvaa. Eikä niitä ihmisiä, joiden kanssa on jaettu niin monet vuodet ja elämänvaiheet, ilot ja itkut, voi myöskään yksikään uusi tuttavuus korvata.

Näiden Suomi-pohdintojen jälkeen on kuitenkin aika tarttua taas tästä elämästä kiinni, sillä täällä sitä joka tapauksessa nyt ollaan. Ehkä väsymyksestäkin johtuen on mieli ollut taas pitkästä aikaa pikkuisen apeampi paluun jälkeen, haikeampi, harmaampi. Onneksi suuntana on kohta iltavuoro, kunnon paluu arkeen helpottaa oloa varmasti. Samoin huominen julebord eli pikkujoulut työporukan kanssa!

Hyvää loppuviikkoa!