Hopeless Wanderer
Moi!
Ja apua, taas ollaan jo keskiviikossa. Itsellä tosin näin vuorotyöläisenä ei niin viikonpäivillä ole väliä, nytkin on työntäyteinen viikonloppu edessä, eli perjantaihihkumisia ei tässä kämpässä yleensä juurikaan tunneta. Mutta toisaalta minua ei kyllä tuo juurikaan harmita, yleensä on nimenomaan kiva olla viikonloppuna töissä; kaikki on vähän rauhallisempaa ja leppoisampaa, toisaalta nimenomaan arkisempaa ihan vain yhdessä olemista potilaiden kanssa, kun ei ole niin paljoa byrokratiaa sun muuta pyöritettävänä. Enemmän aikaa lähteä ulos kävelyille, pelailla, ihan vaan olla läsnä.
Viime viikonloppunakin oli muutama työvuoro, mutta onnekseni ehdin sentään viettää aikaa ystävien kanssa illallisen ja leffaillan merkeissä. Ilta venähti tosin odotettua pidemmäksi, sillä päätinpä sitten spontaanista päähänpistosta klo 24 vielä lähteä toiselta puolelta kaupunkia viemään jäljelle jäänyttä kakkupalaa ystävälle, joka työpäivän venähdettyä myöhäiseen iltaan ei enää ehtinyt eikä jaksanut tulla paikalle. Sen sijaan kotiovelle toimitettu kakku näytti ilahduttavan sitäkin enemmän, ja itsellekin vielä yölliset keskustelut teen äärellä tekivät hyvää. Note to self: älä pelkää tehdä höpsöjä pieniä juttuja ystäville. Koskaan ei voi muita ihmisiä ilahduttaa liikaa!
Leikkasin kesän viimeiset pelargoniat vielä hetkeksi ilahduttamaan sisälle yöpakkasten tultua.
Jostain syystä, kuitenkin, on myönnettävä (vaikka en sitä näköjään millään haluaisi tehdäkään), että viime aikoina on vaivannut ihan pienenpieni alakulo, ehkä vähän yksinäisyyskin. Se ei itsessään ole kovin kummallinen asia, päinvastoin aika normaalia ettei elämä jatkuvasti ole pelkkää onnen hihkuntaa. Sen sijaan mielenkiintoisemmalta ilmiöltä on tuntunut oma suhtautuminen siihen ja siitä puhumiseen. Aivan kuin pitäisi olla koko ajan onnensa kukkuloilla kun on mennyt ja tehnyt sellaisia isompia ratkaisuja kuin minä. Että pitäisi koko ajan olla todistamassa että kyllä tänne kannatti lähteä. Sitä on koettanut lähinnä jatkuvasti sysätä tuollaisia tunteita taka-alalle.
Mutta niin, sitten tajusin että eihän se tosiaan niin mene. Se että välillä on tasaisempaa, alakuloisempaakin, ei yhtään vähennä sitä tosiasiaa, että kuitenkin minä olen täällä onnellinen, päinvastoin. Ja kuten sanottu, pelottavaahan se melkein olisi, jos ei esimerkiksi niiden läheisimpien ihmisten poissaolo tuntuisi missään, tai jos mikään takaisku ei koskaan tuntuisi pahalta.
Nyt on siis lähinnä tuntunut siltä, että elämä junnaa vähän paikallaan (kas kummaa, niin sillä elämällä aina välillä on tapana! ;D). Norjan kielen kanssa sujuu suht hyvin, mutta ei kuitenkaan niin hyvin kuin haluaisi. Sosiaalista elämää on juuri sopivasti (sen verran kuin nyt ylipäätään ehtisikään olla), mutta silti on ikävä niitä läheisimpiä ihmisiä Suomesta. Niitä joiden kanssa on jaettu niin paljon asioita vuosien varrella, niitä jotka tuntevat ja jotka tuntee niin läpikotaisin. Niitä joiden kanssa on jaettu elämän parhaimmat ja kauheimmat hetket. Ja ikävä halauksia, voi miten sitä aina välillä kaipaakaan halauksia.
Vielä yksi räpsäisy pohjoisen reissun bussimatkan varrelta: hyvä osoitus siitä, miten takaiskutkin voivat osoittautua vain hyviksi käänteiksi.
Ja kun sen on kerran sanonut ääneen (tai tässä tapauksessa kirjoittanut..) voi taas keskittyä iloitsemaan arjen pienistä ja suurista ilonaiheista, kuten esimerkiksi
– maanantaina varatuista Mumford and sonsin konserttilipuista ensi toukokuulle (en osannut päättää mennäkö Helsingin vai Oslon keikalle joten varasinpa sitten liput molempiin. :D)
– tämän joulukauden ensimmäisestä amarylliksestä (jotain piti tietysti ostaa sen pelargonian tilalle!)
– huomisesta After work -illasta muiden Oslon suomalaisten kanssa
– sen jälkeisestä Bond-illasta saksalaisen ystäväni ja hänen kavereidensa kanssa
– siitä että on jo MARRASkuu, eli joulu on jo ihan nurkan takana! Olkoonkin, että vietän joulun töissä enkä perinteisesti kotona, joulu ja erityisesti ehkä vielä joulunalusaika on tunnelmineen yksi parhaista ajoista vuodessa! Ja tänä vuonna pääsen vieläpä viettämään ne Oslossa!
Ah, Mew! Viime sunnuntain keikka oli kyllä aivan huippuhieno kokemus!
Oikeastaan tämä postaus alakulopohdintoineen tulee ihan pikkuisen jo jälkijunassa, tänään nimittäin oli harmaudestaan huolimatta todella hyvä päivä, täynnä semmoisia pieniä ilahduttavia asioita: pitkät yöunet ja vapaapäivä, ilahduttavia viestejä ystäviltä, hyviä uutisia, hyvin sujuneita treenejä ja saavutettuja tavoitteita, Maria Menan uusi single P3:lla ensisoitossa, kaiken kaikkiaan rauhallista, onnellista, voimaannuttavaa arkea.
Hyvää, ilahduttavaa loppuviikkoa! :)