Hyppy mukavuusalueelta vai ei?
Olen viime aikoina jälleen kovasti miettinyt rohkeutta ja mukavuusalueita. Toisin kuin blogin ja some-profiilieni perusteella viime aikoina on ehkä voinut olettaa, en todellakaan koe olevani mitenkään rohkea tyyppi, kaikkein vähiten sosiaalisesti. Jännitän herkästi uusien ihmisten tapaamista ja vaistomaisesti herkemmin karttelen sellaisia tilanteita kuin syöksyn niihin. Vuosien mittaan olen toisaalta kuitenkin huomannut pärjääväni uusien ihmisten tapaamista vaativissa tilanteissa aina vain paremmin ja paremmin.
Tänne Norjaan minun oli kuitenkin yritettävä lähteä uudenlaisella asenteella. En varsinaisesti oikeasti tunne täältä yhtään ketään. Tiesin kuitenkin alusta asti tarvitsevani kontakteja saadakseni apua mm. kielen oppimiseen ja harjoittelemiseen, käytännön vinkkeihin ja niin edelleen. Tiesin siis, että minun on hypättävä sen luonnollisen mukavuusalueeni ulkopuolelle ja alettava aktiivisesti tutustua ihmisiin. Lisäksi asiassa on tietystikin se puoli, etten kovin pitkään minäkään sentään aivan yksin viihdy, vaan todellakin kaipaan sosiaalisia kontakteja ja seuraa.
Oli vain hämmentävää tajuta, että blogin perusteella saatan kyllä vaikuttaa aika toisenlaiselta ihmiseltä kuin koen todellisuudessa olevani. Toisaalta, entä jos olenkin vain itse jämähtänyt tuollaiseen mielikuvaan itsestäni? Ehkä olenkin toisenlainen nykyään, muuttunut mutten kuitenkaan muuttanut omakuvaani? Mikä oikeasti määrittelee sen, millainen olen – tekoni ja toimintani vai ajatukseni itsestäni, siitä millainen olen?
On toki myönnettävä, että en edelleenkään ole se, joka suuna päänä säntää juttelemaan tuntemattomille ihmisille. Skottipoika on ainut jonka kanssa olen oikeastaan puolivahingossa oma-aloitteisesti aloittanut keskustelun ja aika pitkälti hänen kauttaan lopulta tutustunut muihin ihmisiin. Toisaalta tuo on juuri yksi niitä asioita, jotka saavat minut uskomaan että asiat elämässä kyllä loksahtelevat kohdalleen kun niitä itse vain hiukan sysää eteenpäin. Joskus yksi oikea kontakti riittää avaamaan useita muita tarvittavia kontakteja.
Päätin siis sittenkin jäädä tänne Norjaan odottelemaan perehdytyksen alkua ja palata Suomeen vasta saatuani kämpän johon tuoda tavarani (ja koiran!). Tällä hetkellä Suomeen palaaminen tuntuisi katkaisevan hyvin alkaneen norjanharjoittelun ja tänne kotiutumisen aivan turhaan, puhumattakaan matkustamiseen menevistä turhista lisäkustannuksista. Olin kuitenkin alunperinkin valmistautunut joutumaan viettämään täällä mahdollisesti useammankin viikon töitä metsästäessä, joten ei tämä nyt varsinaisesti kovin paljoa muuta suunnitelmia.
Eilen illalla tutustuin skottipojan kautta tämän aikaisempaan couchsurfing-isäntään. Tämä tarjosi minulle majoitusta tiistaista eteenpäin, yllä olevasta kuvasta ehkä ymmärtää paremmin, miksi se kuulostaisi todella houkuttelevalta. Yksi viikko vankilamaisessa punkassa kahdenkymmenen muun ihmisen kanssa alkaa todellakin pikkuhiljaa tuntua. Lisäksi hän asuu kämppisten kanssa, eli toivon mukaan sitä kautta voisin taas päästä harjoittelemaan norjan puhumista (hän on itse saksalainen, joten hänen kanssaan se ei oikein onnistu). Nyt ensialkuun kuitenkin varasin hostellihuoneen (tai siis sängyn siellä) eteenpäin jälleen neljäksi yöksi. Eli täällä ollaan ja pysytään! :)
Aurinkoista perjantaita ja alkavaa viikonloppua! Toivottavasti siellä Suomessa on yhtä hyvät säät kuin täällä!