Kisaväsymystä ja yllättäviä käänteitä.
Viimeisen kahden päivän aikana ehdin monta kertaa aloittaa tekstiä siitä, miten alkaa pikkuhiljaa väsyttää ja turhauttaa tämä täällä vain odotteleminen ja peukaloiden pyörittäminen. Toisten nurkissa pyöriminen, oman rauhan puute. En saanut tekstiä koskaan julkaistua nettiongelmien vuoksi, ehkä hyvä niin, sillä vaikka samat asiat kai edelleen pätevät, kummasti kuitenkin eilen perjantaina alkoivat palaset taas loksahdella kohdalleen.
Torstaina tuli reissaamista kaksi viikkoa täyteen ja tajusin, etten koskaan ennen ole ollut matkalla kerrallaan näin pitkään. Toki reissun luonne nyt on muutenkin aika lailla erilainen kuin lomamatkat yleensä. Koska suuntana on koko ajan muutto Norjaan, ei edes koti-ikävä ole (vielä) oikein kunnolla päässyt yllättämään, ollaanhan tässä kuitenkin menossa juuri oikeaan suuntaan joka askeleella.
Silti, aloin pikkuhiljaa huomata, että näiden kahden viikon mahtavuudesta huolimatta on alkanut väsyttää. Omaa luonnettani kuvaisin ehkä nimittäin lyhyesti ainakin ulospäinsuuntautuneeksi introvertiksi. Nautin muiden ihmisten seurasta, kaipaan sosiaalisia kontakteja, ihmisiä ympärilleni, samoista syistähän oikeastaan aikanaan vaihdoin alaakin. Kaipaan, tai oikeamminkin tarvitsen myös omaa aikaa, omaa rauhaa, omaa tilaa. Niitä tällä reissulla ei vielä juurikaan ole ollut. Ainoastaan aikaisin aamulla hostellilla oli joinain päivinä rauhallista ja seuratonta, kun muut vielä nukkuivat. Olisi kuitenkin tuntunut typerältä jäädä kivoista jutuista ja seurasta pois vain siksi että tarvitsee yksinäisyyttä. Enkä edelleenkään vaihtaisi toisin, sen verran mahtavia kokemuksia on tämän kahden viikon aikana karttunut, ja sen verran uskomattomiin ihmisiin olen saanut niiden aikana myös tutustua.
Tilanne ehkä vielä entisestään korostuu nyt, kun asuu toisen ihmisen luona, riippuvaisena hänen aikatauluistaan ja kuvioistaan (vaikka siis uskomattoman joustavasti kaikki sujuukin). Elämäni olisi ollut miljoona kertaa hankalampaa ilman saksalaista, joka yösijan lisäksi on siis tosiaan antanut minun pyykätä luonaan, antanut minun tulostaa työlomakkeitani omalla työpaikallaan, neuvonut vähän kaikenlaisissa Norjaan muuttoon liittyvissä asioissa hyvän seuran lisäksi. Silti kaipuu omaan rauhaan tuntuu melkein kipeänä.
En siis vielä eilen aamulla edelleenkään tiennyt oikein mistään mitään. En tarkkoja päivämääriä, kurssipaikkoja, asuntoa, en mitään. Perjantaina kuitenkin onneksi alkoi tapahtua. Ensin sain uudelta pomoltani aikataulut koko alkuviikoksi, jonka siis vietän maanantaista keskiviikkoon erilaisilla kursseilla. Keskiviikon jälkeen työt tuskin ainakaan heti jatkuvat, joten aion lähteä viimein käymään kotona.
Perjantaina olin myös suuntaamassa kulkuni kohti verotoimistoa. Aion olla Norjassa yli 6 kuukautta, joten tarvitsen norjalaisen ID-numeron, jota varten täytyy täyttää hakemus verotoimistossa. Samalla voi hakea verokorttia, jonka myös tarvitsen mahdollisimman pian, jotta saan myös palkkani tilille mahdollisimman pian. Halusin hoitaa nämä asiat pois alta vielä kun en ole töissä, sillä ID-numeron saaminen vaatii henkilökohtaisen käynnin verotoimistossa. Ilman ID-numeroa en myöskään saa esimerkiksi puhelinliittymää avattua. Ainut ongelmani oli tilanteessa se, että minulla ei ollut vielä osoitetta johon oikeasti konkreettisesti muutan. Seisoin verotoimiston aulassa, tiesin jonottamisen kestävän luultavasti ainakin tunnin jonotusnumeroista ja väkimäärästä päätellen. Tiesin myös, että asia tuskin tulee etenemään tällä käynnillä mihinkään osoitteettomuuden vuoksi. Pieni epätoivo ja turhautuminen alkoi taas vallata mieltä. Halusin vain lähteä pois tuhlaamasta aikaani, koko käynti tuntui täysin turhalta ja naurettavalta kun tiesin että asiani tuskin menee tippaakaan eteenpäin.
Päätin varmuuden vuoksi päivittää sähköpostini, sillä olin edellisen iltana laittanut asuntohakemuksen menemään sairaalan työsuhdeasuntoja varten. Päätin nimittäin kokeilla, josko pelkkä sähköpostitse saamani virallinen työtarjous riittäisi asunnon saamiseen – ja riittihän se! Sähköpostissa odotteli viesti 36 neliön yksiöstä sairaalan lähistöllä. Yhtäkkiä minulla olikin osoite, joka ilmoittaa hakemuksiin. Asunto, johon tuoda koira mukanani, kun seuraavan kerran suuntaan Norjaan.
Niinpä asiat lähtivät rullaamaan sittenkin. Odotin vuoroani, sain paperit jätettyä todella mukavalle ja avuliaalle virkailijalle. Sain jopa työtarjoukseni lähetettyä hänelle sähköpostitse (en ollut siihen hätään saanut sitä missään uudelleen tulostettua). Tarkka asunnon numero jäi vielä puuttumaan hakemuksista, sillä en ollut vielä itsekään saanut sitä tietooni, joten paperit jäivät vielä päiväksi virkailijan pöydälle odottamaan. Saan lähettää tarvittavan lisätiedonkin sähköpostitse kun vain saan sen itsekin selville, ja hän laittaa sitten paperit eteenpäin. Eli minun ei tuon yhden pienen täsmennyksen vuoksi enää tarvitse palata verotoimistoon.
Noin viikon päästä saan ID-tunnukseni. Verokortti siirtyy työnantajalle sähköisesti. Asunnon takuuvuokran (3 kk muuten! :/) kävin maksamassa tilisiirtona saksalaisen toimistolla, tulostin kuitin ja saisin asunnon maanantaista alkaen käyttööni, mutta harmi kyllä olen sen koko päivän täällä keskustassa kurssilla. Tiistaina kokeillaan lounastauolla uudelleen siis.
Nyt siis aion keskiviikkoiltana lentää vihdoin takaisin Suomeen, lähinnä tietysti hakemaan tavaroita ja koiraa. Uutisten ansiosta voin kuitenkin ensin keskittyä nauttimaan täysillä vielä viimeisestä vapaasta viikonlopusta täällä Norjassa. Paljon on hoidettavaa ja tehtävää (ja stressattavaa) mutta jälleen kerran sain vaihvistuksen kyllä sille ajatukselle, että kyllä ne palaset aina lopulta loksahtelevat kohdilleen.
Ihanaa ja aurinkoista viikonloppua!