Mustelmainen maanantai
Aikamoisen uuvuttava päivä takana. Olin nimittäin koko päivän tulevaa työtäni varten potilaan fyysisen rajoittamisen kurssilla, norjaksi tietysti. Tavallaan tuntuu hyvältä, että ensimmäinen aita on nyt ylitetty – koko päivä oli pärjättävä kokonaan norjaksi ja selvisin siitä. En kuitenkaan todellakaan yleensä itselleni asettamalla tasolla, mikä ottaa aika koville.
Päivä koostui siis parin tunnin mittaisesta teoriaosuudesta ja loppupäivän teimmekin käytännön harjoituksia. Kurssi oli todella hyvä ja hyvin järjestetty, vetäjä mukava ja hauskan oloinen, sen verran kuin mistään mitään ymmärsin siis. Pieni epätoivo nimittäin kyllä päivän aikana iski tuon kuullunymmärtämisen suhteen, välillä tuntui etten tajua yhtään edes mistä on kyse. Tavallaan oli kuitenkin onnekasta, että kyse oli noin toiminnallisesta kurssista, periaatteessa pääsi pitkälle jo sillä, että katsoi tarkkaan mitä opettaja näytti ja teki perässä. Otti silti itselle todella koville kun ei pystynyt samalla tavalla osallistumaan small talkiin ym. kuin kaikki muut, erityisesti kun muiden kurssilaisten kanssa koko ajan tehtiin harjoitteita. Ryhmä oli pienehkö, n. 15 henkeä ja moni on tulossa samaan sairaalaan kesäksi töihin, olisi siis ollut huippua pystyä paremmin tutustumaan muihin työkavereihin jo etukäteen. Nyt tunsin itseni vain typeräksi ja kielitaidottomaksi. Kielitaidottomuudesta iskee nimittäin välittömästi sellainen avuttoman tyhmä olo, ihan kuin oma äly ei riittäisi normaaliin kanssakäymiseen, mistä ei tietenkään millään lailla ole kyse. Tiedän että tässä kohtaa pitäisi olla armollinen itselleen ja olla tyytyväinen siitä, että on tehnyt parhaansa (koska mitä muutakaan sitä olisi voinut tehdä?). Silti turhauttaa.
On myös hämmentävää löytää itsensä näin täysin uudenlaisesta roolista. Sillä täällähän minä olen nimenomaan se kielitaidoton maahanmuuttaja, joka on tullut maahan nimenomaan vain parempien elinolosuhteiden perässä, olkoonkin että minulla on sentään omasta maastani valmis melko suoraan sovellettavissa oleva koulutus ja osaaminen, enkä varsinaisesti materialististen olosuhteiden perässä tänne ole muutenkaan siirtynyt vaan muun elämänlaadun. Tulen työpaikalla olemaan se, jolle pitää toistaa asiat moneen kertaan eikä se siltikään välttämättä ymmärrä.
Kielitaito ehkä kolahtaa itsellä erityisen herkkään paikkaan, koska olen aina nimenomaan ollut hyvä kielissä. Kouluopiskelu on kuitenkin aika kaukana kielen käytön oppimisesta. Myös runsas englannin käyttäminen täällä on sumentanut suhdetta vieraiden kielten puhumiseen entuudestaan, sillä sen puhuminen tuntuu niin kevyeltä ja helpolta, norjaan verrattuna tuntuu aina siltä kuin pääsisi kotiin, kun saakin puhua englantia esimerkiksi täällä saksalaisen luona päivän jälkeen. Norjan kanssa olo on kuitenkin vielä koko ajan ainakin jonkin verran riittämätön. Englannin osaamisesta olen reissun aikana myös useampaan otteeseen saanut hyvää palautettakin nimenomaan sitä äidinkielenään puhuvilta, mikä on ilahduttanut hurjasti sillä tajusin etten ole tätä reissua ennen tainnut oikein koskaan puhua näin paljon englantia missään, vaikka olen sitä yliopistossa yli kolme vuotta opiskellutkin. Norjasta sellaista palautetta on turha odottaa vielä hyvin pitkään aikaan. 🙂 Tänään toki sanastokin oli aika kaukana siitä, mitä tähän mennessä on lähinnä opiskellut eli perus arkielämän sanastoa.
Kaikkeen tuohon olen tottakai ennalta varautunut ja noita asioita miettinyt, tiennyt alun varmasti olevan hankala, ei tämä nyt mitenkään varsinaisesti yllätyksenä tule. Käytäntö on silti aina käytäntö, tosi elämä eri asia kuin suunnitelma. Päättäväisyydellä, motivaatiolla ja eteenpäinmenemisen halulla on kuitenkin tähänkin saakka päästy, niihin on nyt vain edelleen turvauduttava. Uskottava siihen että päivä päivältä kaikki on kuitenkin jotenkin helpompaa. Siihen, että jonain päivänä muistelen näitä alkuaikoja hymyillen, ehkä haikeudellakin. Tästä on kuitenkin suunta vain ja ainoastaan eteenpäin.
Huomenna ja ylihuomenna on luvassa (oletettavasti ainakin) luentomuotoisempaa perehdytystä sairaalan tiloissa. Huomenna saan siis lounastauolla haettua myös kämpän avaimet ja allekirjoitettua vuokrasopimuksen! Iltapäivällä sitten käyn kurkkaamassa kämpän, saa nähdä mitä on edessä, toivottavasti nyt ainakin perussiisti asunto, olettaisin niin. Joka tapauksessa sairaalan työsuhdeasunnolla pääsen aika paljon julkisia markkinoita halvemmalla ja helpommalla, vaikka toki tuolla hieman keskustaa kauempana asuminen muutenkin on kohtuullisemman hintaista. Keskiviikkona sitten suoraan perehdytyspäivän jälkeen Suomeen! Sitä odotan tällä hetkellä yllättävän kovasti, mutta eniten ehkä lopultakin siksi, että sieltä pääsen vihdoin ja viimein palaamaan tavaralastin kanssa tänne ja viimeinkin ihan oikeasti asettumaan tänne, omaan kotiin.
Kivaa alkanutta viikkoa ja palataan varmaan asuntoasioissa tarkemmin myöhemmin viikolla!
P.S. Kurssilta muistoksi jäi siis todellakin mustelmaiset käsivarret, ei onneksi kyllä haittaa yhtään, sen verran kivaa oli silti.