Not with haste
Moi!
Perjantain ja vapaapäivän kunniaksi taas pikkuisen arkikuulumisia täältä.
Alkuviikko meni oikeastaan lähinnä töissä. Jostain syystä alkuviikosta vaivasi myös ihan järjetön väsymys, esimerkiksi tiistain työpäivän jälkeen kun (vihdoin) pääsin kotiin, tuntui siltä että olisin voinut mennä samantien nukkumaan. Tuo saattaa selittyä kyllä myös sillä, että tiistaina oli astetta rankempi päivä töissä heti aamusta alkaen, päästyäni lähes suoraan aamurapsalta mukaan yhteen fyysisestikin haastavampaan potilastilanteeseen, jonka jäljiltä oli pikkuisen murjottu olo (ei onneksi kovin pahasti, pikkuisia mustelmia vain..) Päivä jatkui muutenkin kiireisenä ja hektisenä, kaiken lisäksi sain opiskelijan matkaani päiväksi tämän ohjaajan ollessa kipeä. Suomessa tykkäsin aina ohjata opiskelijoita, mutta täällä se tuntuu kielen vuoksi vain niin vaikealta, nytkin tuntui haastavalta selittää ja perustella asioita opiskelijalle, kun ei sanasto kuitenkaan tunnu vielä olevan tarpeeksi laaja.
Muutenkin on viime aikoina tuntunut siltä, että työstä ei saa vielä millään kaikkea sitä irti mitä voisi, kun kielitaito ei vielä sitä mahdollista, mikä on tietysti todella turhauttavaa; tuntuu että osa ammatillisesta osaamisesta menee hukkaan vain siksi, ettei oikeita sanoja tule ulos suusta. Jälleen kerran, kärsivällisyyttähän tässä nyt vain tarvitaan, mutta sitä valitettavasti ei tunnetusti minulle ole liikaa siunaantunut. 🙂
Onneksi eilen sain myös huomata todella konkreettisesti tähän astisen kehitykseni kun olin mukana ”ekstravakteille” tarkoitetussa teemaillassa (sain onneksi luvan osallistua vaikka virallisesti olenkin nykyään ”fast ansatte” huimalla 20 prosentillani). Siellä oli nimittäin teemana (pizzansyönnin lisäksi) konfliktienhallinta, josta oman osastomme osastonhoitaja piti esitelmän. Heti esityksen alettua tajusin kuulleeni tismalleen saman esityksen kesäkuussa uusille työntekijöille tarkoitetulla perehdytyskurssilla, mutta silloin tuntui siltä, etten tajunnut esityksestä sanaakaan, osastonhoitajallamme kun on tapana puhua aika nopeasti ja minulle hiukan vaikealla murteella, ja esityksessä myös käsiteltiin aika paljon abstrakteja ja ei-käytännönläheisiä käsitteitä. Tällä kertaa kuitenkin tuntui siltä että ymmärsin melkein kaiken! Eli kaikesta turhautumisesta huolimatta on sitä kehitystäkin näköjään onneksi tapahtunut. 🙂
Tänään tapahtui vihdoin kaiken maailman esteiden ja hidastusten (ja tekosyiden) jälkeen se, mitä olen pitkään suunnitellut: vanha rakas Tutolan jäsenkortti vaihtui Satsiin. Edessä oli samantien myös elämän ensimmäinen norjankielinen Bodypump, mikä tietysti pikkuisen jännitti etukäteen. Mutta hyvinhän se meni! Huippua oli huomata, että ymmärsin ohjaajan puheesta melkein kaiken (onneksi tämä myös puhui aika selkeästi ja rauhallisesti!), toki tunnilla olisi aika hyvin pärjännyt kyllä ihan vain esimerkkiä seuraamallakin. Mutta ai että kuinka tuntui kunnon lihaskuntotunti hyvältä pitkästä aikaa!
Luulen että tässä marraskuun ankeudessa ja pimeydessä tekee myös hyvää nimenomaan esimerkiksi työpäivien jälkeen lähteä ulos muiden ihmisten seuraan liikkumaan. Olen siis kyllä suhteellisesti ahkerasti treenaillut koko syksyn, mutta lähinnä juoksua ja kotitreenejä, paljon HIIT-henkisiä kehonpainotreenejä, jotka onnistuvat hyvin kotona tai ulkonakin. Olen kuitenkin kärsinyt aikamoisista motivaatiovaikeuksista treenien suhteen, melkeinpä useimmiten on tuntunut siltä, että joutuu itsensä pakottamaan treenaamaan, siksi nyt on ehkä aika tehdä kaikkensa saadakseen taas intoa liikkumiseen.
Sanaston ja ammatillisen osaamisen laajentamiseksi olen myös yrittänyt kahlata läpi psykiatrian perusteosta norjaksi. Hirveästi siihen ei tosiaan nyt tällä viikolla ole ollut aikaa, mutta tänään olisi tarkoituksena pieni hetki vielä opiskella ennen kuin suuntaan illaksi taas Osloon, tällä kertaa kuuntelemaan Oslon filharmonista orkesteria soittamassa Sibeliusta.
Hyvää, aurinkoista ja ihanaa viikonloppua!