Niin, voisin aloittaa toivottamalla hyvää naistenpäivää!

Vaikka heti seuraavaksi on kyllä myönnettävä, että koko sukupuoliaihe ärsyttää tällä hetkellä suunnattomasti.

Ensinnäkin, se perinteinen: ei tarvittaisi mitään naistenpäivää, jos kaikkina muina 364 päivänä vuodessa olisi tasa-arvo valloillaan. 

Lisäksi ehkä mikään ei minua kimpaannuta yhtä paljon kuin se, kun joku tulee kysymään ”onko täällä ketään miestä joka voisi tulla auttamaan”. On hyvin harvoja asioita, joissa sillä sukupuolella on yhtään mihinkään mitään vaikutusta (poikkeuksena on toki myös minun myönnettävä, että kyllä, minua pidempi mies saa paremman otteen kannettavasta sohvasta tai pesukoneesta, sen sijaan voiman puolesta sillä sukupuolella on harvoin niin suoraa merkitystä. Sisukas nainen voittaa voimassa velton miehen melkein koska vain.)

Toisaalta ehkä vielä enemmän ärsyttää kaikenmaailman Rosa Meriläiset ja sukupuolen yltiöneutralisoiminen ja fysiologian mitätöiminen. Toisaalta ärsyttää persut lippalakkeineenkin. Ärsyttää koko aiheen naurettavan massiivinen puiminen. Voitaisiinko keskittyä olemaan ihan vaan ihmisiä, ja kohtelemaan toisiamme pelkästään sen ominaisuuden mukaan? 

Toisaalta, tuosta ärsytyksestäni huolimatta on myönnettävä, että jotenkin tykkään naistenpäivästä. En niinkään siitä, että jälleen on miesten velvollisuus tuoda naiselleen kukkakimppu (sillä koska on niiden miesten vuoro?) vaan siitä, että nimenomaan naisten keskuudessa tuntuu silloin olevan sellainen hyvä tsemppi ja yhteishenki päällä. Semmoinen että ”hei, te naiset olette ihania, muistakaa arvostaa itseänne ja toisianne”.

Ehkä erityisesti naisvaltaisella alalla työskennellessään kun näkee aivan liikaa sitä toistakin asennetta, sitä miten toisen onni on aina itseltä pois, ja miten päivän kohokohta on se kun joku mokaa ja sitä saadaan yhdessä puida, sen jonkun selän takana tietysti. Miten sekin on päässyt 1) lihomaan, ai kauheeta, miten se on voinut päästää itsensä tuollaiseen kuntoon 2) laihtumaan, ai kauheeta, sehän on ihan anorektinen kohta 3) innostumaan treenaamisesta, ai kauheeta mikä fitness-hullu, mitä sekin oikein kuvittelee olevansa, parempi kuin me kaikki muut vai? 4) ihan mitä vain muuta, oikeassa joukossa siitä varmasti löydetään jotain kritisoimista, tuo ulkomuoto nyt vaan on harmillisen yleinen esimerkki. 

Sen sijaan tänään ainakin omat sosiaaliset mediani ovat täyttyneet muistutuksista siitä, miten me naiset voimme päinvastoin myös olla yksi suurimmista voimavaroista toisillemme, ja siitä en voi olla mitään muuta kuin samaa mieltä. Olen saanut elämässäni niiden seläntakanavalittajien lisäksi kohdata ja saada osaksi elämääni aivan uskomattomia naisia, juuri niitä joiden kanssa asioiden jakaminen on ehkä voimaannuttavampaa kuin mikään muu. 

Niitä, joiden tiedän ymmärtävän murheitani paremmin kuin kukaan, olevan tukena hädässä kuin hädässä. Niitä joiden kanssa saa nauraa jutuille, joita ulkopuoliset eivät tajua. Niitä, joiden kanssa on jaettu niin ne elämän pahimmat kuin parhaimmatkin hetket. Niitä, joiden läsnäoloa elämässä ei oikeastaan maailman paras parisuhdekaan voisi korvata. 

Osa noista naisista on tullut elämääni pikkuhiljaa; koulusta, opiskeluista, työpaikoilta, niitä joiden kanssa on ollut alusta asti sellainen erityinen yhteys. Toisaalta on niitä, jotka ovat kulkeutuneet elämään ihan sattumalta, ihan vaan sateenvarjonostoreissulla. Tai niitä, joista ei ikinä ensikohtaamisella olisi osannut kuvitella vielä tulevan osa elämää, päinvastoin.

Ja sitten on ne, jotka ovat elämääni siunaantuneet ihan vain siksi että olen sattunut syntymään juuri siihen mihin olen. Isoäidit, he jotka ovat nähneet myös sellaisen maailman, jota meidän ei toivottavasti koskaan tarvitse nähdä. On äiti ja äidin siskot, kolme vahvaa, keskenään niin hämmentävän erilaista mutta samalla toisiaan muistuttavaa naista, joita en voi olla ihailematta, joita parempia esikuvia ei nuori nainen olisi oikeastaan voinut saada. On sisko, se jonka kanssa on kinasteltu ehkä enemmän kuin kenenkään muun, mutta jota samalla rakastaa enemmän kuin ehkä ketään muuta. 

Rupesin kirjoittamaan listaa niistä muistakin elämäni parhaista naisista, mutta eihän siitä mitään tullut. Ensinnäkin alkoi itkettää, sillä suurin osa on tällä hetkellä ihan liian kaukana, ja iski aika sietämätön ikävä. Toiseksi, niistä naisista haluaisin oikeastaan kirjoittaa kirjan, en vain yhtä virkettä. Oikeastaan jokaisesta oman, mikään muu ei riitä. 

Mutta juuri nyt, flunssan väsyttämänä (ja ehkä realismin nimissä muutenkin), on pakko tiivistää ja todeta, että kaikki te rakkaat naiset elämässäni, olette korvaamattomia! <3 Ja toivon, että niin teidän kuin muidenkin naisten kanssa saamme olla jatkossakin nimenomaan tukemassa ja kannustamassa, emme arvostelemassa ja kadehtimassa toisiamme.

Ohhoh, varsinaisesti tulin kirjoittamaan tänne ihan muista jutuista, mm. siitä miten virukset ovat löytäneet tiensä kummallekin puolelle näppäimistöä ja muista pieneen blogihiljaisuuteen vaikuttaneista asioista. Mutta tällä kerralla tärkeämmät aiheet veivät mukanaan. <3

♥ Every little thing she does is magic – Sleeping at Last