Huomenta!
Heräsin tähän aamuun lumipyryn keskeltä. Koko eilen taakse jäänyt reissu tuntui yhtäkkiä epätodelliselta, että vielä eilen aamulla sain herätä palmupuiden ja 20 lämpöasteen keskeltä. Tumman turkoosin Välimeren rannalta, vaaleankeltaisten kalkkikivitalojen täyttämästä kaupungista.
Aloitetaanpa alusta. Saavuin lauantai-iltana yhdeksän aikaan viimein Maltan lentokentälle, lähdettyäni aamulla seitsemältä kotoa. Minulle oli tilattu kyyti valmiiksi, ensimmäistä kertaa elämässäni lentokentällä minua oli vastassa kuski, kuusikymppinen maltalaismies nimelläni varustettu kyltti käsissään. Hän vei minut hiukan säälittävien matkatavaroitteni, pienen reppuni kanssa autolle. En ollut tajunnut Maltalla olevan vasemmanpuoleinen liikenne, meinasin mennä kuskin ovesta sisään.
Ajoimme halki Maltan lentokentältä hotellilleni Sliemaan. Ulkona oli pimeää mutta lämmintä, tai ainakin niin kovasti lämpimämpää kuin olen vähään aikaan tottunut. Auton ikkunasta näin tuulessa huojuvat palmut, vaaleat talot teiden varsilla, en juuri muuta. Kuskin poikettua päätieltä tuntuivat kadut kapenevan kapenemistaan.
Perillä hotellilla oli rakas siskoni vastassa, itse kuitenkin olin niin puhkiväsynyt päivän matkustamisesta, juoksujännityksestä, kai vähän kaikesta muustakin, että oli pakko suunnata suoraan huoneeseen ja mennä nukkumaan. Nukuin hiukan levottomasti, enimmäkseen varmasti jännityksestä johtuen, mutta onneksi kuitenkin edes kohtalaisesti. Seuraavana aamuna heräsin hiukan ennen kuutta, söin aamupalaa siskon kanssa, siinä vaiheessa vasta alkoikin jännittää.
Sisko saattoi minut kuljetusbussille, joka vei meidät juoksijat lähtöpaikalle Mdinaan. Mdinassa muuttui hetkellisesti jännitys ärsytykseksi, kun odotteluaikaa oli edessä vielä tunti, ja tuuli tuntui puhaltavan koko ajan vain kylmemmin ja kylmemmin. Lopulta kuitenkin lähtö koitti, ja yhdessä lähes kolmen tuhannen muun juoksijan kanssa saimme lähteä liikkeelle kohti reilun 21 kilometrin päässä häämöttävää maaliviivaa.
Viime hetkellä lähdön koittaessa päätin suunnitelmasta poiketen sittenkin jättää laittamatta Sportstrackerit ja sykkeenseurannat päälle. Juosta sittenkin vain ja ainoastaan fiiiksen mukaan, niin että tuntuu koko matkan hyvältä. Keskittyä nauttimaan matkasta ja kokemuksesta, varsinaista tiukkaa aikatavoitetta kun ei tällä kerralla minulla ollut.
Ja sen teinkin. On oikeastaan vaikea edes sanoin kuvata sitä tunnetta, kun Maltan kauniit maisemat alkoivat matkan mittaan valjeta. Aurinko paistoi kuumasti, paljon kuumemmin kuin olin odottanutkaan, toisaalta tuuli kävi ajoittain aika kovanakin ja vilvoitti onneksi matkallaan. Matkan varrella on liioittelematta varmaan jokaista kilometriä kohti ainakin yksi bändi soittamassa, suurimmaksi osaksi perinteisiä vaskipuhallinkokoonpanoja, muutamia laulaja-kitara-yhdistelmiäkin, modernimpiakin bändejä. Koko matkan varrella oli suorastaan hilpeä tunnelma, myös itsellä. Oli vaikea olla hymyilemättä melkein koko matkaa.
Juoksu kulki yllättävänkin hyvin, viimeiset kilometrit toki alkoivat jo tehdä tiukkaa, mutta rantamaisemat ja maalin läheisyys saivat onneksi kuitenkin tsemppaamaan. Ja yhtäkkiä jostain takaraivostani mieleeni tuli matkalla lukemani kirjan lainaus: ”How do you eat an elephant? One bite at a time.”
Niinpä sitä jatkettiin, askel kerrallaan, eteenpäin aina maaliin saakka. Sisko oli kavereineen luvannut olla maalissa odottamassa, mutta enpä ollut tullut ajatelleeksi, että yhteensä lähes 5 000 kisaajan ja heidän tukijoukkojensa joukosta hänen löytämisensä voisikin olla hiukan haasteellista. Siinä vaiheessa kun vieläpä puhelimenikin alkoi kiukutella, ehkä osakseen saamastaan hiesta ja vedestä suivaantuneena. Lopulta onneksi kuitenkin siskokin löytyi.
Mitali kaulassa ja onnellisin mielin saimme siis suunnata takaisin hotellille. Vaikka olinkin etukäteen hiukan harmissani siitä, että en ehtinyt ennen juoksua ollenkaan rentoutumaan, katselemaan ympärilleni, en sittenkään olisi muuttanut mitään. Oli nimenomaan uskomattoman hienoa päästä näkemään maisemat kokonaisuudessaan juostessa, ja yhtä lailla mahtavaa oli se, että juoksu oli samantien ”hoidettu alta pois”, ja lopun aikaa sain keskittyä vain nauttimaan lomasta ja siskon seurasta. Loppuloman rentoiluista siis myöhemmin lisää!
Lopullinen juoksuaikani oli 2:15 ja muutamia sekunteja päälle eli siis 10 minuuttia hitaammin kuin viime keväänä, mutta aika lailla juuri sellainen kuin olin etukäteen osannut ennustaa. Ei siis suuria pettymyksiä tai yllättävää onnistumisen riemua sen suhteen, mutta kuten sanottu, kokemuksesta nautin senkin edestä!
