When life gives you lemons, make lemonade. Tai tässä tapauksessa, jos kerran blogimuutto viivästyy, voi ottaa tilanteesta ilon irti ja vielä kirjoittaa parista henkilökohtaisemmasta asiasta ennen (toivottavasti) hiukan laajemmille vesille siirtymistä, tänään siis vuorossa jo jonkin aikaa luonnoksissa pyörineitä ajatuksia.

Tajusin nimittäin jossain vaiheessa, että olen täällä blogissa ehkä liioitellun paljon kirjoittanut paikalleen kuulumisesta. Syynä siihen on kuitenkin se, että se ei millään lailla ole aiemmin elämässäni ollut itsestäänselvyys.

Päinvastoin, suurimman osan elämääni minua on vaivannut epämääräinen ei-minnekkään kuulumisen tunne.

Koko asiasta on ollut vaikea koskaan oikein kenellekään puhua, sillä tuota tunnetta on ollut niin vaikea pukea sanoiksi, kuvata, saati selitellä mistä se voisi johtua. Onhan elämä ollut kohdallani tavallaan todella helppoa, suoraviivaista. Ydinperhe ja suhteellisen hyvä elintaso. Hyvä terveys, koulumenestys, kaikin puolin keskikäyrillä kuljettu elämä.

Kiittämätöntähän se olisi olla olematta tyytyväinen.

Silti läsnä on tähän asti suurimmaksi osaksi elämässäni ollut sellainen tyhjiö, syvemmän yhteyden aukko. Jo lapsena muistan haaveilleeni siitä, että löytäisin rinnalleni jonkun, joka ymmärtäisi, saisi minut kuulumaan jonnekin. Pitäisi kiinni, ettei tarvitsisi enää vain kellua elämää pitkin eteenpäin. Antaisi minulle merkityksen. Lapsena tuo joku oli paras ystävä, sellainen kuin tyttöjenkirjoissa. Sellainen, joka on aina rinnalla, ymmärtää ja kuuntelee.

Myöhemmin asetin tuon odotuksen rakkauden harteille. Että joskus löytäisin sen oikean, sen joka rakastaisi ja hyväksyisi minut niin, että vihdoin kokisin olevani jotain. Rakastaisi niin että sattuu, ankkuroisi minut. Loisi sydämestään paikan, jonne kuulun. Saisin kokea tulevani hyväksytyksi, rakastetuksi päästä varpaisiin sellaisena kuin olen.

Samalla koin epämääräistä ulkopuolisuuden tunnetta vähän kaikessa mitä tein. Koulussa olin jokaisessa vaiheessani ihan normaalin sosiaalinen, hiukan ujonpuoleinen, en kuitenkaan edes sitä niin paljon kuin ehkä kuvittelin olevani. Minulla oli aina ystäviä, hyviä sellaisia, niitä, jotka ovat säilyneet tähän päivään saakka.

Haaveilin jatkuvasti saavani aloittaa elämäni alusta. Olla jotain ihan muuta kuin olin. Haaveilin uudesta alusta, siitä että voisin vain päättää olevani erilainen, parempi, rohkeampi, säihkyvämpi, onnellinen.

Halusin myös aina vain jonnekin kauas pois, muuttaa, mieluiten ulkomaille tai ainakin niin kauas kuin mahdollista, koska ajattelin, että jossain muualla, tai ehkä kaikkialla muualla, olisivat asiat varmasti paljon paremmin.

Ensimmäiset askeleet oikeaan suuntaan taisin ottaa opiskelujen alussa 10 vuotta sitten. Muutin kaupunkiin, sain uusia ystäviä. Rakastuin, rakastin niin että sattuu. Ensimmäistä kertaa elämässä tuntui siltä, että ihan oikeasti ehkä voisin löytää paikkani. Ja tavallaan löysinkin, osittain, ainakin kuvittelin löytäneeni.

Tai ehkä ennemminkin opin ajattelemaan, että siinä minun paikkani on, ja on oma vikani jos en ole siihen tyytyväinen, sillä se oli hyvä paikka se. Siinä ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, että edelleen ajattelin olevani vääränlainen, pikkuisen vinossa. Liian hiljainen, liian äänekäs, liian ujo, liian höpsö, liian innostuva, liian lihava, liian tyhmä, liian saamaton, liian kiireinen, liian tylsä, liian avoin, liian sulkeutunut, liian ahdasmielinen, liian utelias, liian seikkailunnälkäinen, liian epävarma, liian pelokas.

Liian monta kertaa liian lähellä luovuttaa.

Lopulta, vuosien mittaan, lopulta pienen tönäisyn saattelemana tajusin, että en ole liian mitään. Olkoon klisee, olkoon mitä vaan, mutta lopulta tajusin, ettei ole ketään toista, joka voi minut asettaa paikoilleen. Että kyse ei lopulta ole siitä, että jonkun muun mielestä en riittäisi, vaan siitä, etten koskaan ollut omasta mielestäni riittänyt minnekään, kellekään, kaikkein vähiten itselleni.

Ja että se oikea paikka, se jonne kuulun, on minun löydettävä ihan itse itselleni, eikä se ollut siellä missä olin sen kuvitellut olevan.

Ei se oikeasti ole Norja, ei Suomi, ei Uusi-Seelanti. Tai se voi olla ihan missä vain noista paikoista. Kyse on siitä, minne sen itse itselleni luon. Missä teen sitä, mistä nautin, ja annan itseni olla ylpeä siitä. Se on siellä, missä riemuitsen naurettavista arjen pikkujutuista häpeilemättä sitä. Missä kirjoitan tällaisia kirjoituksia, jotka joidenkin mielestä ehkä ovat typeriä tai liian henkilökohtaisia, mutta joiden itse koen tarpeen päästä kaikkien vuosien jälkeen ulos, ja teen niin niistä muiden mahdollisista mielipiteistä välittämättä.

Missä uskallan haaveilla, tavoitella sitä mitä elämältä oikeasti haluan. Tehdä mitä tarvitaan niiden toteuttamiseksi.

Ja juuri nyt, kuulun juuri tähän. Suurimmaksi osaksi Norjaan, tähän elämääni täällä, sekä ihan vähän jonnekin välimaastoon kotien välille. Tässä paikattomuudessa olkoon minun paikkani, ja hyvä niin.

♥ Love was my alibi – Kristoffer Fogelmark