Tiistai toivoa täynnä

Noniin, aikamoisissa vuoristoratatunnelmissa ollaan täällä oltu viime päivinä.

Perehdytysvuorot olivat ja menivät, ja ihan hyvin onneksi menivätkin! 🙂 Uudessa työssä aloittaminen nyt vaan on tilanteessa kuin tilanteessa aika rankkaa ja kuluttavaa: uusi ympäristö, uudet ihmiset, uudet rutiinit ja kuviot. Opettelemista riittää aina siitä, mistä ovesta kuuluu aamuisin mennä sisälle, siihen miten nyt tässä työympäristössä on tapana esimerkiksi kirjata potilastyötä. Aika paljon siis esityisesti tällaiselle herkästi asioista ja epätetoisuudesta stressaantuvalle ihmiselle.. Ja tilanteen rankkuuden vie tietysti aivan toiselle tasolle se, että koko ajan joutuu pinnistelemään vieraan kielen kanssa! Nyt on kuitenkin neljä päivää perehdytystä takana ja perusasiat hallinnassa.

Kielen kanssa onneksi tuntui jo parin päivän jälkeen sujuvan paremmin. Korva tottui jo pikkuisen paremmin hahmottamaan hiukan nopeampaakin puhetta, ja esimerkiksi raportteja pystyin jo aika hyvinkin seuraamaan (eli tuntui siltä, että ymmärrän paria poikkeusta lukuunottamatta oikeastaan kaiken), sillä raporttia pitäessään ihmiset tietysti herkästi puhuvat hitaammin ja rauhallisemmin, lisäksi on tietysti helpompaa ymmärtää puhetta kun valmiiksi on kartalla siitä, mistä suunnilleen puhutaan. Edelleen haastavimpia ovat ne tilanteet, kun joku yhtäkkiä vain tokaisee jotain, yleensä vieläpä aika nopeasti, eikä itse ollenkaan hahmota mistä on kyse, eikä oikein saa ”langan päästä kiinni”. Ja edelleen valitettavasti tuntui kaikkein helpoimmalta ymmärtää sitä ruotsalaisella aksentilla puhuvaa työntekijää. 😀

Ehdin kuitenkin onneksi viikonloppuna viettää aikaa myös täällä vierailemassa olleen perheenikin kanssa, mikä teki todella hyvää vastapainoksi töiden aloittamiselle ja kaikelle uudelle ja vieraalle. Vähän yllättäen kuitenkin sunnuntaina heidät hyvästeltyäni iski aika kova ahdistus, ensimmäistä kertaa koko Norja-projektin aikana: mitä minä täällä oikein teen? Jäänkö täällä aivan yksin? Löydänkö ikinä täältä ystäviä korvaamaan niitä ihania, Suomeen jääneitä, rakkaita ihmisiäni? Saanko tarpeeksi työvuoroja? Pärjäänkö töissä oikeasti?

Oman mutkansa asiaan tuo siis tosiaan asuinpaikkani: päädyin siis asumaan sairaalan työsuhdeasuntoihin sen helppouden, vaivattomuuden ja edullisuuden vuoksi. Työmatka aamuisin kestää noin 5 minuuttia ja ympäristö on ihanan rauhallinen, ja erityisesti koiran ulkoilutuksen kannalta aikamoisen ideaali: Lähin metsä on myös suunnilleen 5 minuutin kävelymatkan päässä, lisäksi lähistöllä on todella paljon rauhallisia luontoalueita (postauksen kuvat ovat muuten läheisen järven maastoista). Koiran ja juoksuharrastuksen puolesta aika täydellistä siis. Täältä on kuitenkin reilun puolen tunnin bussimatka keskustaan eikä siellä siis ihan jatkuvasti pikkujutuissa tule käytyä. Niinpä ei niitä Oslossa asuvia ystäviäkään tule jatkuvasti nähtyä, mikä pitkän todella sosiaalisen kauden jälkeen aiheuttaa aika tyhjän olon.

Toisaalta työ täyttää kyllä aika hyvin sosiaalista ”tyhjiötä”. Kun on kaikki päivät tekemisissä ihmisten kanssa, ei iltaisin niin kovasti enää ainakaan alkuvaiheessa jaksaisikaan olla niin kauhean sosiaalinen. Sunnuntain tyhjä olo johtuikin osittain siitä, että minulla ei tähän aamuun mennessä ollut vielä lainkaan tietoa jatkotyövuoroista. Olen siis tarvittaessa kutsuttavana sijaisena tuolla osastolla, eli on aika lailla tuurin kauppaa, miten vuoroja tulee olemaan. Kuulemma aika paljon on tarvetta nimenomaan sairaanhoitajien sijaisille, mutta koskaan ei tietystikään ole asiasta varsinaisesti varmuutta. Tilanne sopii minulle tavallaan nimenomaan aika hyvin: minulla ei suoraan sanottuna ole vielä niin kovasti täällä vielä muuta elämää, joten voin hyvin mennä töihin tarpeen mukaan ja suunnitella muuta elämää joustavasti työvuorojen ympärille. Lisäksi ei haittaa niin kovasti, jos en vielä täysiä tunteja saa viikossa kerättyä, alkuvaiheen rankkuuden vuoksi voi olla parempikin tehdä pikkuisen vähemmän töitä ja antaa itselleen aikaa levätä enemmän tasapainoksi. Tuo osasto on kuitenkin juuri sellainen, millä haluan tehdä töitä, joten olen sen eteen valmis hiukan kärsimään epävarmuudestakin. Lisäksi joustavuudella on myös kääntöpuolensa minun puoleltani: voin myös koska vain kieltäytyä tarjotuista vuoroista esimerkiksi Suomeen matkustamisen vuoksi. Lisäksi aion tietysti kyllä pitää silmäni ja korvani auki myös muiden mielenkiintoisten työpaikkojen varalta.

Tänään onneksi sain kuitenkin heti viestin puhelimeen, että huomiselle olisi aamuvuoro tarjolla ja tartuin tilaisuuteen melkein riemusta kiljuen. Yksi lepopäivä väliin tuli ehdottomasti tarpeeseen, nukuinkin viime yönä jälleen lähes 12 tuntia. Kuitenkin tuntuu todella hyvältä päästä melkein samantien tositoimiin. Myös viikonlopulle sain jo pari vuoroa, eli alku nyt näyttää ainakin töiden puolesta todella hyvältä ja heti oli mielikin hiukan kevyempi.

Eiköhän täällä siis pienen mielialanotkahduksen jälkeen aleta taas pärjäillä. :) Tänään on suunnitelmissa käydä Oslon keskustassa hoitamassa pari juttua (mm. ei lainkaan vähäisimpänä ostamassa lankaa ja puikot, tyhmänä en niitä tajunnut pakata mukaan Suomesta, vaikka täällä niille yksinään asuessa tulee varmasti tarvetta, erityisesti vielä tällaisena kylmänä kesänä, jolloin villasukillekin on jatkuvasti käyttöä..). Samalla käyn saksalaisen luona viemässä vihdoin Suomen tuliaiset ennen kuin hän puolestaan lähtee kotikulmilleen Saksaan viideksi viikoksi viettämään kesälomaa, ja hakemassa häneltä suuren kynttiläjalan, jonka hän on aikanaa saanut ilmaiseksi tänne muutettuaan ja joka ei puolestaan hänen luokseen enää millään mahtuisi. Aika win-win -tilanne siis jälleen. :)

Kivaa alkanutta viikkoa!