Unelmista ja peloista

Kertoessani suunnitelmistani ensi kesän ja Norjaan muuton suhteen, on suurin osa tokaissut ”onpa rohkeaa, hienoa että toteutat unelmiasi, niin pitääkin tehdä”. Se tuntuu aina yhtä hämmentävältä, sillä en koskaan ole kokenut itseäni erityisen rohkeaksi ihmiseksi, päinvastoin.

 

 

Suurimman osan elämästäni olen nimenomaan taistellut ujouden ja arkuuden kanssa. Parikymppiseksi asti tavallisetkin arkiset sosiaaliset asiat saattoivat tuntua käsittämättömän vaikeilta – kampaaja-ajan varaaminen, työhaastattelu, mikä tahansa uusien ihmisten tapaamista vaativa tilanne. Olen ollut myös se tyttö, joka sairaanhoitajaksi opiskellessaan jokaisen harjoittelujakson ensimmäisenä päivänä meinasi oksentaa jännityksestä. Joskus jopa ihan pikkuisen käynyt itkemässä vessassa, niin ettei kukaan tietysti huomaa. Jännitin sosiaalisia tilanteita niin, että monesti jätin mieluummin menemättä hauskoihin juttuihin, jottei tarvitsisi kestää jännitystä ja epämukavaa oloa.

Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että en enää olekaan sellainen kuin ennen. Muutos oli tapahtunut hiljalleen, huomaamatta. Uusien ihmisten tapaaminen saattoikin olla mukavaa ja jopa innolla odotettavaa. Edelleenkään en sanoisi itseäni suunnattoman sosiaaliseksi tai ulospäinsuuntautuneeksi. Silti on ollut onnellista huomata, että niin vain ihminen voi olla väärässä itsestäänkin, ehkä jopa turhaan lukita itsensä oman päänsä sisällä sellaiseen lokeroon johon ei enää kuulukaan.

 

Rohkeaksi en varsinaisesti itseäni edelleenkään kutsuisi. Jos totta puhutaan, suurin osa Norjan suunnitelmista pelottaa ja stressaa minua suunnattomasti. Olen aina ollut huono kestämään epävarmuutta. Olen ennemminkin sellainen ihminen, joka tekee tarkkoja suunnitelmia, listoja, minuuttiaikatauluja, ruokapäiväkirjoja, pitääkseen elämän epävarmuuden ja hallitsemattomuuden muka jotenkin hallinnassaan.

Kaiken tämänhetkisen epävarmuuden, stressin, paperinpyörittelyn, odottamisen ja unettomuuden päässä on kuitenkin suurempi palkinto, se on nyt sellainen tähtäin, jonka vuoksi olen valmis kärsimään tämän kaiken. Ja ehkä stressaamiseenkin sietokyky kasvaa? Opiskelujen aikanakin harjoittelu harjoittelulta alut olivat aina vain helpompia, oksettikin aina vain aavistuksen vähemmän.

Olen haaveillut ulkomailla asumisesta niin kauan kuin muistan. Vaihtoon lähteminen olisi ollut yksi tapa toteuttaa tämä unelma, se ei kuitenkaan elämäntilanteen puolesta olisi ollut mahdollista. En ehkä myöskään olisi vielä ollut siihen valmiskaan. Nyt on kuitenkin sellainen hetki elämässä, että on aika lähteä. Tehdä vihdoin unelmista totta, eikä vain jäädä haaveilemaan. Ja toisaalta tuntuu siltä, että olen muutenkin viimein valmis lähtemään, valmis ottamaan itseäni vihdoin niskasta kiinni. Tiedän jo nyt, että luultavasti ensimmäisenä työpäivänä uudessa työpaikassa uudessa maassa ja uudella kielellä tulee jännittämään taas niin että oksettaa. Tiedän kuitenkin myös, että seuraavana päivänä kaikki on jo hiukan helpompaa.

 

(Kuvina Tukholman kirsikkapuut viime keväänä, Gdanskin kauniiden talojen ylle avartuva taivas, ja Maailman Paras Koira katsomassa kevättä kohti.)