Tapahtuipa niin, että tällä kertaa muutimme aikasemmista viikoista poiketen sunnuntaina. Iltasella lähdimme Millan ja Hannun hellästä huomasta orpokotiin. Tämä seuraava harjoittelupaikka on siis nimeltään Loving Hearts Babies Home ja täällä asustaa parikymmentä alle 2,5-vuotiasta söpöliiniä. Kun kävimme tutustumassa harkkapaikkoihin ensimmäisellä viikolla tiesimme, että tämä on place to be! Täällä sitä nyt ollaan varaäitinä ja vauvan kantotelineenä!
Orpokoti on siis tarkoitettu hylätyille sekä orvoille lapsille. Suurin osa näistä lapsista on hylätty minne kukanenkin. Osa on löydetty tien reunasta ja osa on jätetty sairaalaan synnytyksen jälkeen. Tällä hetkellä nuorimmat vauvat ovat noin kuukauden ikäisiä. Ei paljon maitopurkkeja isompia kooltaan. Lapset ovat kauhean turvattomia ja itkevät paljon. Meillä yksi tärkeimmistä tavoitteista on antaa heille mahdollisimman paljon sylihoitoa sekä huomiota, jotta nämä pikkuiset tuntisivat olonsa edes hieman turvallisemmaksi. Nauroimmekin, että baareissa jaellaan holtitonta rakkautta, mutta täällä se on aivan maltillista. Siitä puheen ollen… Emme ole maistaneetkaan kuuteen viikkoon alkoholia! Päätimme reissun alussa, että olemme kolmen kuukauden tipattomalla. Kolmen kuukauden Afrikan matka on siis totaalinen puhdistautuminen meille molemmille tavalla ja toisella.
Nyt meillä sitten on ensimmäinen päivä pulkassa. Aamun kylvetimme ja puimme vauvoja sekä vaihdoimme vaippoja… ja istuskelimme lattialla vauvat sylissämme. Kymmenen jälkeen kävimme aamupalalla jonka jälkeen lähdimme sairaalaan kahden lapsen ja parin työntekijän kanssa. Toisella lapsella epäiltiin murtumaa kädessä ja huomenna se menee sitten röntgenkuviin. Toiselle lapselle laitettiin sellainen putki suoraan mahaan, jonka kautta hänelle annetaan ravintoa, sillä nieleminen ei hänellä onnistu. Olihan se mielenkiintoista nähdä tällainenkin tapahtuma näin sosionomina. Tällä kyseisellä lapsella ei ole mitään tukea selkärangassa, joten hän on ihan veltto. Ja kun hän itkee niin mitään ääntä ei kuulu. Tämä lapsi itkee äänettömästi ja kasvoilta voi nähdä sen tuskan ja inhoittavan olon niin selvästi. Kyllä siinä taas tuntee itsensä niin avuttomaksi.
Sairaalasta palattuamme, aloimme taas puuhailemaan lasten kanssa. Osa heistä oli ollut uimassa pikkualtaassa. Kunnon vesipetoja! Uiminen tapahtui melko pienessä puhallettavassa lasten altaassa, johon Suomessa laitettaisiin ehkä max kolme lasta. Täällä sinne näytti mahtuvan kymmenen tenavaa. Uinnin jälkeenhän aina väsyttää ja muutamat lapsista nukahtivatkin heti syliimme. On se nukkuva lapsi vaan niin suloinen. Näistä vauvoista aivan huomaa kuinka he imevät lämpöä ja läheisyyttä itseensä.. jokainen hengenveto ja jokainen sydämenlyönti, jonka lapsi tuntee menee suoraan hänen tarpeisiinsa. Tuntuu niin hyvältä voida tarjota näille lapsille läheisyyttä, syliä ja rakkautta, sitä he eniten tarvitsevat. Itse voi myös tuntea onnistuvansa omassa ammatissa ja tekevänsä työtä, jolla on todella merkitys. Tuntuu niin pahalta ajatella, että näillä lapsilla ei ole kotia, eikä vanhempia. Toivoo vaan niin koko sydämestään, että jokaiselle pienelle rakkaalle löytyisi mahdollisimman äkkiä ihana perhe, joka pystyisi adoptoimaan heidät sekä tarjoamaan turvallisen kodin ja kasvuympäristön. Lapsilla on täällä hyvät oltavat mutta se ei korvaa sitä oikeaa perhettä ja kotia mikä voisi ja pitäisi olla jokaisella. Olemmekin miettineet, että miten ihmeessä täältä voi lähteä ottamatta mukaan ainakin muutamaa ja miksei vaikka kaikkia! Se on joko kauhee vauvakuume tai sen karkoitus tämä kolmen viikon äippäloma! Jännityksellä jäämme odottelemaan miten käy niinkuin varmasti tekin 😉
Noniin.. herkän hetken jälkeen oli aika mennä lounastauolle. Meille tarjottiin orpokodin puolesta ruoka, emmekä kehdanneet siitä kieltäytyä. Täällä paikallinen ruoka on monesti vähän kyseenalaista ja aina ei uskalla vatsataudin pelossa kaikkea syödä. Täälläkin keittiö on ulkona ja kaikki raaka-aineet ja kattilat säilytetään lattialla, joten hieman jännänä odotimme mitä ruokailu pitää sisällään. Kysyimme aiemmin mitä tänään olisi ruokana, ja meille sanottiin että Irish potatoes.. Kuulostaa aivan no hyvälle. Kun saimme ruoan eteemme niin perunaahan se oli niinkuin luvattiin, mutta sitä emme osanneet sanoa missä vaiheessa se irlantilaisuus tuli mukaan kehiin. Lounaana meillä siis oli vain ja ainoastaan lautasellinen perunaa ja ehkä hieman multaa, sillä hampaissa narsku jokaisella puraisulla… Ehkä se multa oli kannettu Irlannista asti mikä oli tähän ruokaan kaajettu… Hävettäähän se olla ranttuna tällaisessa kehitysmaassa, mutta päätimme kuitenkin, että tästä edes teemme lounaamme itse eli takaisin nuudeli-tonnikala-maissi- linjalle! Ihan naurattaa kuinka aina odotamme ruokataukoa kun tiedämme, että saamme syödä nuudeli-tonnikala-maissi satsin. Vuorotellen aina hoemme, että vähän hyvää! Kyllä tää on niin luksusta! Tuntuu jotenkin siltä, että kotiin palatessa meidän makuhermoja ei ole vaikea tyydyttää kun jo nyt on asiat tällä mallilla. Jotenkin tuntuu, siltä että ei äidinkään tarvi kuunnella kertaakaan valitusta ”Hyi, en syö!”. Epäilen, että kaikki käy ja se on todellakin luksusta!! Ei siis mitään paineita jouluruokaa suunniteltaessa tai yleensääkään mitään ruokaa.
Ja taaskaan emme kuvia saaneet lisättyä teknisten pikku internetti ongelmien takia.. Laittelemme niitä kunhan olosuhteet sen taas sallivat! 🙂
Loppuviikko on ollut hieman kiireinen, emme ole ehtineet edes kuulumisia päivittelemään. Torstai-iltana meidät oli kutsuttu Intialaiseen Khana Khazana -ravintolaan illalliselle Millan, Hannun ja heidän kahden ystävän kanssa. Ruoka oli uskomattoman hyvää ja sitä oli paljon! Voi kyllä sanoa, että saimme mahat täyteen ja ilta kului mukavasti hyvässä seurassa. Maha Tuli niiiin täyteen, että suraavana päivänäkään emme olleet varmoja oliko meillä nälkä vai ei. Me ollaan mietitty, että miten ihmeenlailla tullaan pärjäämään kun joudutaan lähtemään täältä Millan hoivista. Tälläkin viikolla olemme saunoneet melkein joka päivä. Kerroimmekin Millalle, että olo on niinkuin kotona olisi kun heillä aikaa vietämme. Olemme viettäneet tosi paljon aikaa yhdessä ja tehneet kaikkea kivaa ja unohtumatonta.
Yksi etappi on kuitenkin taas takanapäin. Perjantaina päätimme harjoittelun Caring Handsilla. Meille oli järjestetty pienimuotoiset läksiäiset aamuhartauden yhteyteen. Saimme molemmat ihanat värikkäät afrikkakorut ja pienet kirjat, joihin jokainen oli saanut kirjoittaa omia ajatuksia ja terveisiä. Niinkuin maan tapoihin kuuluu meidät myös siunattiin heti aamutuimaan. Aamen! Kirjoihin oli kirjoitettu niin kauniisti, että itkusilmässä sai lukea terveisiä. Caring Hands on antanut meille todella paljon. Olemme saaneet paitsi uusia huikeita kokemuksia olemme myös päässeet tekemään hyvää työtä heidän kanssaa slummeissa. Kaiken muun lisäksi olemme saaneet uusia ystäviä! Olemme todella onnellisia siitä, että päädyimme tänne harjoitteluun.
Viimeisen työpäivän päätteeksi Milla varasi vielä kokovartalo hieronnat meille kaikille kolmelle Honey Pot -kauneushoitolaan. Olemme käyneet siellä kerran aikaisemminkin mutta voikohan sitä koskaan olla liian relax? No okei, yksi syy tähän oli myös Jennan jalka, joka on nyt hieman oikutellut viimeaikoina. Ja niinhän se menee, että yhdessä mennään niin hyvässä kuin pahassa ja päätettiinkin yhdessä, että kokeillaan ensin hieronnan tehoa ettei tarvitsisi lääkäriin lähteä. Oikean puolen käsi ja jalka on puutunut välillä. Googlelääkäreitä ollaan kyllä yritetty leikkiä mutta, jospa tämä ei nyt kuitenkaan kovin vakavaa olisi. Hieronnan jälkeen tulimme takaisin Guest Houseen ja haimme saunakamppeet. Päätimme jakaa pari ilmapalloa slummin lapsille kävellessämme takaisin Millan ja Hannun luokse. Lapset olivat ikionnellisia ja juoksivat hakemaan omat pallonsa. Myös aikuiset riemastuivat ihan todella ja juoksivat luoksemme kuin mitkäkin pikajuoksijat. Taitavasti väistellen kaikenmaailman kojut ja kuopat sekä esteet pienet vauvat sylissään he pinkoivat luoksemme. Annoimme pallot myös heille. Kun astelimme tielle oli tiellä leikkimässä vain pari lasta ja kun otimme ilmapallot esiin kuului vaan plop! plop! plop! plop! Ja suuri joukko lapsia olikin yhtäkkiä ilmestynyt meidän ympärillemme. Mietimmekin jälkeen päin mistä ihmeestä ne kaikki lapset siihen ilmestyivät. Mutta, kun tarkemmin ajattelee niin ei se mikään ihme ole kun yhden talon ovesta saattaa ilmestyä 10 lasta. Oli ihana nähdä ne iloiset lasten kasvot. Sydämemme suli taas kerran. Edelleenkin ne pienet teot. On hyvä muistaa miten ne pienet hyvät, ihanat teot saattavat vaikuttaa toisten päivään.. Tehdä huonosta hyvän! Ja älkäämme unohtako hymyn voimaa! Siispä hymy huuleen ja kohti uutta viikkoa! 🙂
Perjantai-iltana oli tapahtunut myös ikäviä asioita täällä lähistöllä. Ennen nukkumaan menoa tuosta meidän vierestä slummista oli kidnapattu kolme lasta; 2-,3- ja 5-vuotiaat. Kidnappauksia tapahtuu täällä liian paljon. Täällä pieniä lapsia napataan ihmiskaupan uhreiksi tai poppamiehille ihmisuhreiksi. Kaikille pienille lapsille, pojillekin, laitetaan korvakorut jo aivan pienenä, koska poppamiehille ihmisuhreiksi eivät kelpaa sellaiset joita on lävistetty. He hakevat täydellisiä lapsia, joissa ei ole arpia eikä reikiä. Myös pyssyt oli paukkunut yöllä tuossa naapurislummissa. Tämä menohan on täällä niinkuin villissä lännessä! Aamulla etsittiin napattuja lapsia kuuluttamalla megafooneilla autojen kyydistä. Heitä ei ole ilmeisesti löytynyt..
Heräsimme kuumaan aurinkoiseen lauantai-aamuun, pakkasimme bikinit laukkuun ja lähdimme altaalle, jossa kerran aikaisemminkin kävimme. Soitettiin jollekin taksikuskille, kenen numeron saimme yhdeltä Caring Handsin työntekijältä. Hän tuli noutamaan meidät kymmenen aikaan Caring Handsin pihalta. Täällä ei takseilla ole välttämättä mitään taxi-merkkiä autossaan niin nytkin mietimme kun musta normaali henkilöauto tuli hakemaan, että ei sitä kyllä aina voi tietää kenen kyytiin hyppää! Perille kuitenkin päästiin ja niinkuin viimeksi luvattiin niin nyt menimme ensin kuntosalille ja vasta sen jälkeen uimaan ja ottamaan aurinkoa. Oli ihan mahtava tunne käydä pitkästä aikaa vähän urheilemassa. Sali oli melkein suomalaiseen saliin verrattavissa, mutta aika moni laite oli rikki ja poissa käytöstä. Saimme kuitenkin kunnon hien pintaan niin kyllä palkitsi hypätä sen jälkeen altaaseen. Taksin tilasimme kolmeksi hakemaan meitä, koska neljältä alkoivat Millan ja heidän ystävien grillijuhlat, johon myös meidät oli kutsuttu. Juoksujalkaa kävimme Tim-Tomissa heittämässä mekot päälle ja lähdimme juhliin.
Juhlissa oli enimmäkseen suomalaisia mutta myös norjalaisia ja afrikkalaisia. Istuimme iltaa, söimme ja kuulimme uskomattomia tarinoita, joita Afrikassa ollessaan heille oli sattunut. Taaskin ruuan yliannostuksen saaneena lähdimme vielä Millan ja Hannun luo sohvalle pötköttelemään illaksi. Voisiko joskus syömisen lopettaa siihen kun vatsa on täynnä sopivasti eikä vasta silloin kun liikkuminen alkaa käydä hankalaksi?
Viimeinen yö täällä Tim-Tomissa kului normaaliin malliin. Koska nyt on viikonloppu olemme taas saaneet ”nauttia” afrikkalaisista kirkon menoista taas yötä päivää. On kai se mukava ku laulu ja rummut raikaa all night long! Kohta pakkaamme taas koko omaisuuden rinkkaan ja lähdemme kohti Loving Hearts Babies Home:a. Siellä tulemme viettämään seuraavat kolme viikkoa(yksi lomaviikko välissä!!!Safari!!Norsujen orpokoti!!Kenia!!Wuhuuu!!Jihuu!!).
Aika on kulunut nopeasti Afrikassa mutta vielä seikkailu jatkuu!
