Ravintolassa on tunnelmaa.. Mentiin yhteen ravintolaan minkä olimme todenneet aikaisemmin hyväksi. Tilasimme puoliksi Quatro Formaggio -juustovegepizzan. Tarjoilija kertoi, että on olemassa kaksi koko vaihtoehtoa ja kysyi kumman haluamme valita. Valitsimme isomman tietenkin kun pelkäsimme jo valmiiksi, että sehän saattaa loppua kesken! Noh tilaus ei aivan vastannut odotuksiamme.. Saimme kinkku-pepperoni-sieni-paprika-pizzan pienessä koossa. Ennen ruoan tilausta valitsimme kaikki juomaksi vettä kun ruoat syötyämme tarjoilija tulee kertomaan, että teille olisi kuulunut ilmaiset limukat pizzan kylkeen. Otimme siis nekin, koska köyhiä opiskelijoita olemme ja lempijuomammehan on tietysti ilmainen. Osa meistä tilasi pizzan ja osa lasagnen. Olimme syöneet jo pizzat kun toisten neitien jo valmiiksi kylmät lasagnet saapuivat pöytään. Nam!
Ajattelimme että kyllä jälkiruoka tämän vielä pelastaa ja tilasimme suklaamousset. Onneksemme tarjoilija tuli kertomaan meille ainesten olevan loppu ja täytyy valita toinen jälkkäri, se siitä moussesta. Valitsimme suklaa-vanilja jäätelöä ja jäimme odottelemaan sitä pöytään. Hetken päästä tarjoilija toi eteemme mansikka-suklaa jäätelön.. Ei, emmehän me siinä vaiheessa enään odottaneet että se voisi putkeen mennäkään! Kohta tarjoilija saapui taas ja mietimme, että mitä hän nyt sieltä kiikuttaa no mutta ainiin ne limsat! Saatiin ne siis vähän niinkuin jälkiruokien jälkkäriksi, niin no ei kai sillä järjestyksellä niin väliä 😀
Kotimatkalla ei voinut muuta kuin nauraa ja toivoa että olisipa tämä päivä jo ohi.. mutta EI, ei se ollut! Jonossa kävelimme tienreunaa pitkin kotia kohti. Jenna käveli joukon ensimmäisenä ja köyttyi jalasta kiinni piikkilankaan. Jonossa kävellessämme takana olevat luonnollisesti kävelivät pahki. Ei siinä vielä tälle matkalle tarpeeksi ollut vaan Annin kengät sanoivat sopimuksen irti ja siinä kuljimme Annin ja rikkinäisten kenkien kompuroinnin tahdissa kotiin. Annihan kyllä sanoi hotellilta lähtiessämme, että ”vois nää kengätki mennä jo kyllä rikki!”. Mut eihän se sitä tarkoita, että ne pitää just sillä samaisella reissulla mennä. Selvittiin kuitenkin vihdoin huoneeseen ja Maria meni suihkuun. Hassua, että juurikin tänä päivänä suihkusta valui vain pieni liru vettä. Eihän tässä enään suihkuun ois haluttanutkaan mennä… Ehkä olisi vain aika kömpiä peiton alle ja pistää silmät kiinni mutta varmaan tässä ehtii vielä sängystä tipahtaa jos ei muuta!
Nukkuminenkinhan olisi aika hyvä idea mutta uskonnolliset ylistyshuudot (joita ollaan jo tämän viikon ajan kuunneltu) ei anna tilaa edes omille ajatuksille niin saatika sitten nukahtamiselle. Alakerrassa järjestetään rukoustapahtumia missä huudetaan hallelujaa ja ulvotaan hysteerisenä jeesusta kaiken maailman rytmien tahtiin eikä loppua näy. Voisi olla tyytyväinen jos se kaikki jäisi edes siihen, mutta ikkunasta kuuluu toisen uskonnokunnan kutsuhuudot johonkin mikrofoniin ulvottuna. Allah tärähtää ikkunoista sisään ja ovista raikaa hallelujah! Uskontojen ristitulessako tässä nyt kirjaimellisesti ollaan?! Melodiamessut on kyllä täällä nähty. Mietimmekin, että voiko tuota enään messuksi kutsua, kyllä tuo enemmän pahalta mesuamiselta kuulostaa!
Vielä pari päivää harjoittelua slummikoululla jäljellä. Olemme nähneet paljon ja kuulleet sitäkin enemmän. Lapset ovat aivan ihanan avoimia, aitoja, hulvattomia, vekkuleita, kilttejä, tottelevaisia ja vanhempia ihmisiä kunnioittavia. Lapset ovat todella kiinnostuneita meistä ja välillä kokeilevat lähteekö meistä väriä hinkaamalla esimerkiksi naamaa meidän käsiin. He ovat myös todella kiinnostuneita meidän hiuslaadusta kun täällä ollaan totuttu siihen afroon. Kun istahdamme koulun portaille niin ei aikaakaan kun lapsilauma on ympärillämme laittamassa hiuksia ja antamassa haleja jne.
Olemme saaneet todella avoimen vastaanoton, meille on laulettu, tanssittu ja esitetty monenlaisia esityksiä. On ollut mielenkiintoista seurata afrikkalaista koulunkäyntiä ja leikkejä. Tunnit ovat melko erilaisia Suomeen verrattuna. Menoa ja meininkiä riittää ja välillä kuulokin meinaa lähteä. Eikä mikään ole tunneilla niin justiinsa, esimerkiksi turvallisuusasiat tai desibeliluvut eivät niinikään ole ainakaan suomesta kotoisin. Ja jos sanotaan, että Suomessa alkaa luokkatilat käymään ahtaaksi, niin täällä oppilasmäärät tuplataan ja luokkahuoneita pienennetään puolella, joten ahtaaksi käy välillä työtilat lapsille. Luokissa on pääsääntöisesti 50-65 oppilasta ja yksi opettaja. Vois itsellä mennä sormi suuhun jos olisi vastuussa tällaisen ryhmän tekemisistä. Ollaan kuitenkin pyritty pitämään sormet pois suusta kun kädet ovat jokaisen päivän jälkeen saman väriset kuin tämän maan kansalaiset. Mahtavinta tässä on kuitenkin se, kuinka lapset sekä koulun henkilökunta ovat ylpeitä koulustaan. Heitä ei haittaa ne asiat, jotka meitä kummastuttaa ja ehkä jopa hieman hirvittääkin. Täällä mennään niillä mitä on saatu ja lujaa myös mennäänkin!
Alkuviikko on kulunut aikalailla siinä, että olemme saaneet taottua henkilökunnan päähän ettemme ole opettajia, eikä olla tultu pitämään oppitunteja. Jotenkin heillä on välillä hankala käsittää mistä me tulemme, mitä me teemme ja miksi. Välillä meidät ollaan esitelty amerikkalaisina ja välillä olemme olleet kunniavieraita, jotka ovat tulleet kaukaa katsomaan kuinka koulun arki pyörii ja miten oppilaat tunneilla käyttäytyvät. Yksi opettaja kertoi oppilailleen, että me videoimme tunnit ja näyttelemme niitä sitten muille siellä kaukana mistä nyt ikinä oltiinkaan kotoisin. Parempi siis koittaa käyttäytyä. Noh, olemme kuitenkin aina välillä koittaneet muistutella opettajia meidän todellisesta olemisesta eli siitä, että ihan tavallisia suomalaisia sosiaalialan opiskelijoita tässä ollaan.
Odottelu. Se on ollut tämän viikon sana. Täällä Afrikassa se on kai ihan yleistä ja se mihin suomalaisena on hirveän hankala tottua. Vaikka päiviin mahtuu paljon monenlaista niin silti päivästä iso osa kuuluu odottamiseen. Aamu alkaa kyydin odottamisella ja kahdeksan kilometrin matkaan kuluu yllättävän paljon aikaa. Kuski sammuttaa autonkin moneen otteeseen matkan aikana katastrofaalisen liikenteen takia. Koululle päästyämme menemme oppitunnille, jonka jälkeen alkaa breadbreak eli tunnin pituinen leipätauko. Klo 11.00 menemme takaisin tunnille ja kun kello lyö 12 alkaa kahden tunnin pituinen ruokatauko. Ruokatauon jälkeen ehdimme olla vielä yhdellä tunnilla mukana ja sitten siirrymme ulos odottelemaan kyytiä… Tämän hetken ennätys kyydin odottelussa on 1,5h. Ajoissa olevaa kyytiä emme ole vielä täällä Afrikassa päässeet kokemaan. Ei passaa itse oikein totutella tällaiseen aikakäsitykseen ettei tule Suomessa sitten sanomista..
Meidät ollaan myös ihan syöty. Ja jokapuolelta! Vaikka ollaan myös itse paljon lääkkeitä syöty mm. malariaa vastaan. Ollaan ihan täynnä puremia eikä ne kaikki taida olla edes niiden sääskien syömiä, mitäs kirppuja lienee. Kutittaa joka puolelta, vissiin täällä sängyssä nukkuu joitaki muitaki kuin me. Monenkohan hengen sänky lienee?! Mietityttää minkä näköisiä rupikonnia olemme tämän reissun jälkeen. Sen lisäksi mielessä on käynyt pelko leveämisestä kun kaikki ruoka mitä täällä syömme koostuu aikalailla vaaleasta vehnästä. Jos ruoka ei kuitenkaan ole vaaleaa vehnää, se on rasvassa keitettyä! Hyi että! Se siitä terveellisestä elämästä jota aioimme täällä viettää. Jennan pikkuveljen Tonin sanoja hieman lainaten ”Afrikkalaiset näkee nälkää, kun ne näkee Jennan!” taitaa viimeistään kohta käydä toteen. Ehkä täytyy alkaa jonkinlaiselle mangokuurille…
