Tiedätkö sen tunteen, kun olet iloinen, ja haluaisit jakaa sen jonkun kanssa? Tai jos tapahtuu jotain absurdia ja haluaisit kertoa siitä jollekin? Tai näet netissä hauskan kuvan, jonka haluaisit lähettää kaverille? Entä jos sinulla ei olisi ketään, kenelle kertoa iloista ja suruista tai jota tägätä Facebookissa meemeihin?

Helsingin Sanomat on tällä viikolla kirjoittanut paljon yksinäisyydestä, ja myös Iltalehti teki jutun Elisasta, joka on parisuhteessa mutta tuntee itsensä yksinäiseksi, koska kaipaa poikaystävän lisäksi myös ystäviä. Uutisen kommenttiosioon ja netin keskustelupalstoille alkoi heti ilmestyä kannanottoja, joiden mukaan Elisa ei voi olla yksinäinen, koska hän asuu yhdessä poikaystävänsä kanssa. Kommentoijien mukaan todellisia yksinäisiä ovat he, joilla ei ole parisuhdetta eikä ystäviä tai läheistä perhettä. Jos on parisuhde, pitäisi olla siitä kiitollinen eikä valittaa yksinäisyyttä, sillä monilla ei ole sitäkään.

On totta, että parisuhteessa elävän ja sinkun yksinäisyys on erilaista. Ymmärrän, että sinkusta voi tuntua epäreilulta, jos parisuhteessa elävä sanoo olevansa yksinäinen. Tiedän sen, sillä olin itse yksinäinen sinkkuna. Silti ei voi sanoa, että parisuhteessa olevalla ei ole oikeutta tuntea itseään yksinäiseksi. Ensinnäkään toisen kokemia tunteita ei voi arvottaa vääriksi, sillä yksinäisyys on nimenomaan subjektiivinen kokemus. Ja aina löytyy joku, jolla menee huonommin. Jos kaikki maailman ongelmat pitäisi ratkaista tärkeysjärjestyksessä, kuka määrittäisi, mistä pitää aloittaa?

En myöskään ymmärrä sitä, että parisuhteen oletetaan riittävän ainoaksi keinoksi päästä eroon yksinäisyydestä. Olisi kohtuutonta olettaa, että yksi ihminen voi vastata kaikkiin sosiaalisiin tarpeisiin. Voisin kuvitella, että suurin osa meistä kaipaa puolison lisäksi myös muita sosiaalisia kontakteja, kuten perheen ja ystäviä. Lisäksi parisuhteessakin voi tuntea yksinäisyyttä, jos suhde voi huonosti eikä puolisoilla ole kunnollista keskusteluyhteyttä.

Yksinäisiä usein neuvotaan lähtemään ihmisten ilmoille, aloittamaan uusia harrastuksia ja ottamaan rohkeammin kontaktia muihin ihmisiin. On ihan totta, että kotiovelta tullaan harvemmin ketään hakemaan, mutta aikuisiällä uusien ystävien löytäminen on paljon monimutkaisempaa kuin lapsena. Aikuiset tulevat lentopallotreeneihin tai keramiikkakurssille, juttelevat niitä näitä harrastuksen lomassa ja lähtevät sen jälkeen kotiin. Jos ehdotat käsityökerhossa vierustoverille, että aletaanko kavereiksi, reaktio ei todennäköisesti ole se, mitä toivoit. Lapsena vuosien mittaiset ystävyyssuhteet saattoivat alkaa edellä mainitulla tavalla, mutta ei enää aikuisuudessa. Usein yksinäiset kokevat, että tutustuminen ja small talk eivät ole ongelma, vaan hyvän päivän tuttavuuksien syventäminen oikeaksi ystävyydeksi. 

Lukemattomat kerrat olen myös törmännyt toteamukseen, jonka mukaan yksinäisiä ihmisiä ei olisi, jos yksinäiset alkaisivat keskenään ystäviksi. Tämäkään ei ole niin yksinkertaista kuin neuvojat olettavat. Ihan kuten parisuhteeseenkaan ei aleta kenen tahansa vastaantulijan kanssa, myös ystävyyssuhteen muodostumiselle on tiettyjä edellytyksiä. Jos kaksi ihmistä eivät löydä minkäänlaista yhteistä rajapintaa esimerkiksi elämänarvojen, huumorintajun tai kiinnostuksen kohteiden osalta, ei pelkkä yksinäisyys välttämättä riitä yhteiseksi nimittäjäksi. Kuten parisuhteissa, myös ystävien välillä henkilökemioiden pitää kohdata, jotta ihmissuhde voisi kehittyä.

Pari vuotta sitten Facebookiin perustettiin lukuisia ystävänhakuryhmiä. Idea oli mielestäni ihana, ja tein oman paikkakuntani ryhmään ystävänhakuilmoituksen ja vastasin parin muuhun. Kävin useammilla ”kaveritreffeillä”, ja kokemuksesta käteen jäi yksi uusi ystävä, jonka kanssa edelleen pidämme säännöllisen epäsäännöllisesti yhteyttä. Hän on ihan mahtava tyyppi, ja huomasimme heti ensitapaamisella, että meillä on paljon yhteistä. Kaikki muutkin tapaamani ihmiset olivat todella mukavia, mutta syystä tai toisesta muiden kanssa tuttavuus ei vain syventynyt samalla tavalla. Tämä uusien ihmisten tapaaminen muistutti mielestäni yllättävän paljon sokkotreffailua ja sai minut näkemään uudella tavalla sen, että ystävyyssuhteiden luominen on ihan yhtä monimutkaista kuin parisuhteen muodostuminenkin.

Paljon puhutaan myös pienten lasten äitien yksinäisyydestä. Päivät kuluvat kotona vauvan tai taaperon kanssa, eikä aikuiskontakteja välttämättä tule päivän aikana ollenkaan. Olen miettinyt itsekin, miten minulle käy sitten, kun vauva syntyy. En juurikaan tunne samassa tilanteessa olevia äitejä, ja vertaistuki olisi enemmän kuin paikallaan. Olen päättänyt, etten aio jäädä neljän seinän sisälle vauvan kanssa, vaan yritän parhaani mukaan etsiä perhekahviloita ja muita vastaavia äitien ja lastenvaunujen kokoontumisajoja.

 Onko siellä muita vastaavassa tilanteessa olevia tai olleita? Miten ehkäisitte yksinäisyyttä, kun olitte kotona lapsen kanssa?