Parisuhteessakin voi olla yksinäinen

yksinäisyys.jpg

Tiedätkö sen tunteen, kun olet iloinen, ja haluaisit jakaa sen jonkun kanssa? Tai jos tapahtuu jotain absurdia ja haluaisit kertoa siitä jollekin? Tai näet netissä hauskan kuvan, jonka haluaisit lähettää kaverille? Entä jos sinulla ei olisi ketään, kenelle kertoa iloista ja suruista tai jota tägätä Facebookissa meemeihin?

Helsingin Sanomat on tällä viikolla kirjoittanut paljon yksinäisyydestä, ja myös Iltalehti teki jutun Elisasta, joka on parisuhteessa mutta tuntee itsensä yksinäiseksi, koska kaipaa poikaystävän lisäksi myös ystäviä. Uutisen kommenttiosioon ja netin keskustelupalstoille alkoi heti ilmestyä kannanottoja, joiden mukaan Elisa ei voi olla yksinäinen, koska hän asuu yhdessä poikaystävänsä kanssa. Kommentoijien mukaan todellisia yksinäisiä ovat he, joilla ei ole parisuhdetta eikä ystäviä tai läheistä perhettä. Jos on parisuhde, pitäisi olla siitä kiitollinen eikä valittaa yksinäisyyttä, sillä monilla ei ole sitäkään.

On totta, että parisuhteessa elävän ja sinkun yksinäisyys on erilaista. Ymmärrän, että sinkusta voi tuntua epäreilulta, jos parisuhteessa elävä sanoo olevansa yksinäinen. Tiedän sen, sillä olin itse yksinäinen sinkkuna. Silti ei voi sanoa, että parisuhteessa olevalla ei ole oikeutta tuntea itseään yksinäiseksi. Ensinnäkään toisen kokemia tunteita ei voi arvottaa vääriksi, sillä yksinäisyys on nimenomaan subjektiivinen kokemus. Ja aina löytyy joku, jolla menee huonommin. Jos kaikki maailman ongelmat pitäisi ratkaista tärkeysjärjestyksessä, kuka määrittäisi, mistä pitää aloittaa?

En myöskään ymmärrä sitä, että parisuhteen oletetaan riittävän ainoaksi keinoksi päästä eroon yksinäisyydestä. Olisi kohtuutonta olettaa, että yksi ihminen voi vastata kaikkiin sosiaalisiin tarpeisiin. Voisin kuvitella, että suurin osa meistä kaipaa puolison lisäksi myös muita sosiaalisia kontakteja, kuten perheen ja ystäviä. Lisäksi parisuhteessakin voi tuntea yksinäisyyttä, jos suhde voi huonosti eikä puolisoilla ole kunnollista keskusteluyhteyttä.

Yksinäisiä usein neuvotaan lähtemään ihmisten ilmoille, aloittamaan uusia harrastuksia ja ottamaan rohkeammin kontaktia muihin ihmisiin. On ihan totta, että kotiovelta tullaan harvemmin ketään hakemaan, mutta aikuisiällä uusien ystävien löytäminen on paljon monimutkaisempaa kuin lapsena. Aikuiset tulevat lentopallotreeneihin tai keramiikkakurssille, juttelevat niitä näitä harrastuksen lomassa ja lähtevät sen jälkeen kotiin. Jos ehdotat käsityökerhossa vierustoverille, että aletaanko kavereiksi, reaktio ei todennäköisesti ole se, mitä toivoit. Lapsena vuosien mittaiset ystävyyssuhteet saattoivat alkaa edellä mainitulla tavalla, mutta ei enää aikuisuudessa. Usein yksinäiset kokevat, että tutustuminen ja small talk eivät ole ongelma, vaan hyvän päivän tuttavuuksien syventäminen oikeaksi ystävyydeksi. 

Lukemattomat kerrat olen myös törmännyt toteamukseen, jonka mukaan yksinäisiä ihmisiä ei olisi, jos yksinäiset alkaisivat keskenään ystäviksi. Tämäkään ei ole niin yksinkertaista kuin neuvojat olettavat. Ihan kuten parisuhteeseenkaan ei aleta kenen tahansa vastaantulijan kanssa, myös ystävyyssuhteen muodostumiselle on tiettyjä edellytyksiä. Jos kaksi ihmistä eivät löydä minkäänlaista yhteistä rajapintaa esimerkiksi elämänarvojen, huumorintajun tai kiinnostuksen kohteiden osalta, ei pelkkä yksinäisyys välttämättä riitä yhteiseksi nimittäjäksi. Kuten parisuhteissa, myös ystävien välillä henkilökemioiden pitää kohdata, jotta ihmissuhde voisi kehittyä.

Pari vuotta sitten Facebookiin perustettiin lukuisia ystävänhakuryhmiä. Idea oli mielestäni ihana, ja tein oman paikkakuntani ryhmään ystävänhakuilmoituksen ja vastasin parin muuhun. Kävin useammilla ”kaveritreffeillä”, ja kokemuksesta käteen jäi yksi uusi ystävä, jonka kanssa edelleen pidämme säännöllisen epäsäännöllisesti yhteyttä. Hän on ihan mahtava tyyppi, ja huomasimme heti ensitapaamisella, että meillä on paljon yhteistä. Kaikki muutkin tapaamani ihmiset olivat todella mukavia, mutta syystä tai toisesta muiden kanssa tuttavuus ei vain syventynyt samalla tavalla. Tämä uusien ihmisten tapaaminen muistutti mielestäni yllättävän paljon sokkotreffailua ja sai minut näkemään uudella tavalla sen, että ystävyyssuhteiden luominen on ihan yhtä monimutkaista kuin parisuhteen muodostuminenkin.

Paljon puhutaan myös pienten lasten äitien yksinäisyydestä. Päivät kuluvat kotona vauvan tai taaperon kanssa, eikä aikuiskontakteja välttämättä tule päivän aikana ollenkaan. Olen miettinyt itsekin, miten minulle käy sitten, kun vauva syntyy. En juurikaan tunne samassa tilanteessa olevia äitejä, ja vertaistuki olisi enemmän kuin paikallaan. Olen päättänyt, etten aio jäädä neljän seinän sisälle vauvan kanssa, vaan yritän parhaani mukaan etsiä perhekahviloita ja muita vastaavia äitien ja lastenvaunujen kokoontumisajoja.

 Onko siellä muita vastaavassa tilanteessa olevia tai olleita? Miten ehkäisitte yksinäisyyttä, kun olitte kotona lapsen kanssa?

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Kirjastokortti – paras lahja lapselle

kirjasto.jpg

Jos saisin päättää yhden asian tai ominaisuuden, jonka voisin välittää itseltäni tulevalle lapselleni, se olisi intohimo lukemiseen. 

Kuten olen aiemmin kertonut, olen pienestä asti rakastanut lukemista. Opin lukemaan ensimmäisellä luokalla, kuten varmaan suurin osa omasta ikäluokastani. Jo kauan ennen tätä selailin satukirjojen kuvia ja kotonamme olevia Aku Ankka -lehtiä toivoen, että ymmärtäisin niiden tarinat ilman aikuisen apua. Ehkä tästä syystä vanhempani päättivät hankkia minulle kirjastokortin jo pari vuotta ennen kuin opin lukemaan. Asuimme aivan kirjaston naapurissa, ja muutaman päivän välein halusin käydä hamstraamassa sieltä uusia kirjoja. Jossain vaiheessa löysin c-kasetilla toimivat äänisatukirjat. Muistatteko? Kun kuulet tämän äänen, on aika kääntää sivua. Vähän myöhemmin ala-asteikäisenä raahasin reppukaupalla kotiin esimerkiksi Neiti Etsiviä, sen jälkeen muun muassa Sweet Valley High -kirjoja. (Tässä yhteydessä haluaisin luetella kaikki mieleeni palaavat lapsuuden ja nuoruuden suosikit, mutta säästän teidät siltä).

Olen vakaasti sitä mieltä, että lukeminen on avain avarakatseisuuteen ja parempaan ymmärrykseen ympäröivästä yhteiskunnastamme. Minulle se ainakin on ollut sitä. Koen, että olisin jäänyt todella paljosta paitsi, jos en olisi lukenut näin paljon. Kirjojen avulla olen päässyt kurkistamaan eri maailmoihin ja eri tavalla ajattelevien, vaikkakin useimmiten fiktiivisten henkilöiden pään sisään. Uutisten seuraamisen taas koen jopa velvollisuudekseni, joskin mieleiseksi sellaiseksi. Tuntuisi pelottavalta olla tietämätön siitä, mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu, mitkä ovat yhteiskunnassamme tällä hetkellä ajankohtaisia puheenaiheita ja mihin suuntaan maailma on menossa.

Tiedän, että jotkut haluavat mielummin elää mielummin omassa kuplassaan ja keskittyä omaan elämäänsä välittämättä ympäröivän maailman tapahtumista. Kupla kuulostaa nykyään hirveän negatiiviselta ilmaisulta, mutta en tarkoita sitä niin. Tavallaan ymmärrän, että joitain ihmisiä ahdistaa niin paljon uutiset sodista, katastrofeista ja muista kielteisistä asioista, että he ovat mielummin lukematta niitä. Silti olen sitä mieltä, että meidän jokaisen velvollisuus on olla sulkematta silmiämme siltä, mitä ympärillämme tapahtuu. Esimerkiksi politiikan seuraamisen ei tarvitse olla intohimo, mutta miten voi esimerkiksi äänestää, jos on autuaan tietämätön poliittisen järjestelmämme toiminnasta ja siitä, mitkä ovat kulloistenkin vaalien tärkeimpiä teemoja?

Ymmärrän, ettei lukeminen kiinnosta kaikkia yhtä paljon, eikä tarvitsekaan. Silti jatkuvat uutiset koululaisten lukutaidon heikentymisestä kuulostavat huolestuttavilta. Etenkin poikien lukutaidossa on tapahtunut viime vuosien aikana notkahdus. Heikko lukutaito vaikeuttaa pärjäämistä jatko-opinnoissa, työelämässä ja ylipäätään tulevaisuuden yhteiskunnassa. Lisäksi medialukutaidon ja lähdekriittisyyden merkitys kasvaa koko ajan.

Jos lapseni ei tunne lukemista kohtaan samanlaista intohimoa kuin minä, niin sitten ei voi mitään. En voi häntä siihen pakottaakaan. Aion kuitenkin tehdä parhaani, että näin kävisi. Luen hänelle vauvaiästä lähtien, ja oman kirjastokortin hän tulee saamaan heti, kun se on mahdollista. Lapselle lukemisella on tutkitusti lukuisia hyötyjä. Se edistää hänen kielellistä ja vuorovaikutuksellista kehitystään sekä parantaa oppimista, keskittymiskykyä ja sosiaalisia taitoja. Jo vauvalle kannattaa lukeaVaikka lapsi ei innostuisikaan kaunokirjallisuudesta, lukea voi myös paljon muutakin: esimerkiksi lehtiä, uutisia tai tietokirjallisuutta. 

Toivottavasti tämä kirjoitus ei ole tuomitseva tai kuulosta siltä, että yrittäisin nostaa itseäni jalustalle. En vain voi olla hieman paasaamatta, sillä aihe on niin lähellä sydäntäni (kuten kaikille varmasti on jo tullut selväksi :D). Olisi kiva kuulla myös teidän ajatuksianne aiheesta!

Perhe Vanhemmuus Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta