Välillä tuntuu, että naisena lasten hankkimisen suhteen on mahdotonta tehdä oikein. Mitä tahansa päätätkin tehdä, aina löytyy joku, joka kritisoi valintojasi.

Saitko lapsen opiskeluaikana? Väärin tehty, opintosi viivästyvät ja veit opiskelupaikan joltain toiselta, joka valmistuisi puolessatoista vuodessa tohtoriksi kokopäivätyön ohella.

Lykkäsitkö lapsen hankintaa valmistumiseen asti, vaikka vauvakuume oli vaivannut jo pari vuotta? Väärin tehty. Siirryit opintotuen piiristä liian pian muiden yhteiskunnan tukien varaan. Olisit ensiksi hankkinut vakituisen työn tai ollut työelämässä edes niin pitkään, että voisit kutsua itseäsi suoraselkäiseksi veronmaksajaksi.

Saitko lapsen, vaikka olit pätkätyösuhteessa, työtön tai muuten taloudellisesti epävarmassa elämäntilanteessa? Väärin tehty. Sinun olisi pitänyt taata lapsellesi taloudellisesti vakaa kasvuympäristö, jotta hän saa parhaat mahdolliset lähtökohdat elämäänsä.

Tulitko raskaaksi pian sen jälkeen, kun sait vakituisen työpaikan? Väärin tehty, juuri sinunlaistesi ihmisten takia työnantajat eivät uskalla palkata nuoria naisia vakituisiin työsuhteisiin.

Päätitkö hankkia lapsia vasta sitten, kun sekä sinulla että puolisollasi oli vakituiset tulot, tarpeeksi iso asunto, tukiverkostot kunnossa ja elämäntilanne muutenkin mallillaan? Väärin tehty, olet lykännyt asiaa liian pitkään. Osittain sinun takiasi ensisynnyttäjien keski-ikä nousee ja suomalaisnaisten kokonaishedelmällisyysluku on laskusuunnassa.

Samaan aikaan Suomen heikkenevästä huoltosuhteesta huolissaan olevat poliitikot kannustavat kansalaisia synnytystalkoisiin. Kun vielä ottaa huomioon sen, että ympäristön ja ilmastonmuutoksen kannalta olisi sitä parempi, mitä vähemmän ihmisiä maapallolle syntyy, miten tässä muka pystyy tekemään sellaisia valintoja, että kaikki olisivat tyytyväisiä? Ei mitenkään, eikä onneksi tarvitsekaan. En tosin ihmettele, että nykyisen keskusteluilmapiirin vallitessa syntyvyys on laskussa.

Sanonta siitä, ettei lapsen saamiselle ole koskaan oikeaa hetkeä, on täysin totta. Mielestäni elämän ei missään nimessä tarvitse olla ”valmis” ennen lasta. Jos aina pitäisi odottaa siihen asti, että on vakityö, koulut käytynä, asuntolaina ja ”tarpeeksi suuret” tulot (mitä sitten tarpeeksi suuri itse kullekin tarkoittaa), voi helposti käydä niin, ettei sopivaa ajankohtaa tule ikinä. Ja vaikka edellä mainituista kriteereistä kaikki täyttyisivät, koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan. Voi tulla työttömyyttä tai sairastumisia.

En silti sano, että suunnitteleminen olisi väärin. Päin vastoin, mekin mietimme pitkään, milloin olisi sopiva aika ja päädyimme jonkinlaiseen kompromissiin valmiin elämän ja täydellisen suunnittelemattomuuden väliltä. Tällä hetkellä elämme melko keskiluokkaista elämää, mutta ikuisena huolehtijana olen myös miettinyt mitä jos -tilanteita. Miten perheellemme käy, jos toinen vanhemmista jää esimerkiksi työkyvyttömäksi tai jos eroaisimme?

Mutta olen tullut siihen tulokseen, että on pakko vain luottaa siihen, että elämä kantaa. Elämä jää kokonaan elämättä, jos aina vain pelkää pahinta. Tiedän, että muutkin pärjäävät, joten miksemme mekin? Tärkeintä lapselle on saada rakkautta. Emme todennäköisesti koskaan tule olemaan rikkaita, mutta aiomme antaa lapsellemme kaiken rakkautemme. Eräänlaista rikkautta sekin.