Oletko koskaan miettinyt, miten pienillä valinnoilla on voinut olla suuri merkitys siihen, millaiseksi nykyinen elämäsi on muodostunut? Entä jos vanhempasi olisivat laittaneet sinut lapsena satubaletin sijasta yleisurheilukerhoon? Mitä jos et olisikaan silloin yhden kerran lähtenyt kavereiden kanssa baariin vaan jäänyt kotiin katsomaan Netflixiä? Entä jos olisit päättänyt jättää hakematta sitä yhtä työpaikkaa? Olisitko siinä tapauksessa koskaan tavannut puolisoasi tai parasta kaveriasi? Olisiko jokin urakehityksesi kannalta merkittävä työmahdollisuus jäänyt saamatta? 

Tällainen jossittelu on tietysti ihan hyödyntöntä. Olisi ihan mahdotonta elää niin, että yrittäisi miettiä jokaisen päätöksen kohdalla kaikkia mahdollisia seurauksia. Sama pätee myös silloin, kun arvioimme jälkikäteen tekemiämme päätöksiä. Teemme päätökset senhetkisen parhaan tiedon valossa. Siksi jälkikäteen itsensä syyttely huonoista valinnoista on usein turhaa. Vaihtoehtoisia versioita sille, mitä olisi voinut tapahtua, on äärettömästi. Jokainen tekemämme valinta avaa lukemattoman määrän uusia vaihtoehtoja, ja seuraavan valinnan jälkeen ollaan taas samassa pisteessä. Tätä ns. ”kaikki vaikuttaa kaikkeen” -ajattelutapaa kutsutaan myös perhosvaikutukseksi.

Välillä sitä vain tulee ajatelleeksi, miten iso osa sattumalla on elämässämme. Jotkut meistä kutsuvat sitä kohtaloksi. Usein ajattelemme, että etenkin opiskelu- ja työelämässä kaikki saavuttamamme asiat ovat omaa ansiotamme. Vaikka omilla valinnoilla ja teoilla on paljon merkitystä, mielestäni olisi hyvä muistaa, että paljon on myös sattumasta ja tuurista kiinni. Haluamasi työpaikka avautuu hakuun juuri sinulle sopivalla hetkellä, tai perhetuttu vinkkaa paikasta, joka ei ole avoimessa haussa.

Sattumalla on ehkä jopa suurempi merkitys ihmissuhteiden luomisessa. Itse olen ihmissuhteissa nirso, varmaan paljon nirsompi kuin olisi varaa. Ajattelin nuorempana, että tulen varmaan elämään sinkkuna hyvin pitkään tai jopa lopullisesti. Sillä mikä on todennäköisyys, että löytäisin ihmisen, jonka kanssa oikeasti haluaisin jakaa elämäni, ja hän vieläpä tuntisi minua kohtaan samalla tavalla? Mutta niin vain kävi, että monien mutkien kautta päädyimme yhteen puolisoni kanssa jo melko nuorina. Nyt olemme lähipiirimme ensimmäisinä tai ainakin ensimmäisten joukossa ”saavuttaneet” henkisen keski-ikäistymisen merkkipaaluja: menneet naimisiin, ostaneet asunnon, perustaneet oman perheen. Lainausmerkit siksi, etteivät edellä mainitut asiat ole oikeasti minkäänlaisia hyvän elämän takeita tai asioita, joita välttämättä pitäisi tavoitella. En olisi nuorempana uskonut, että elämäni tulee kulkemaan näin perinteisiä uria pitkin. Ei perinteisessäkään elämässä toisaalta ole mitään vikaa. Olen nykytilanteeseeni ihan itse pyrkinyt.

Nyt kun olen lapsen saamisen myötä tilanteessa, jossa elämäni tulee lopullisesti muuttumaan eikä paluumahdollisuutta enää ole, on tähän saakka elettyä elämää ja tehtyjä valintoja miettinyt vähän eri näkökulmasta. Tuntuu, että olen täysi-ikäistymisen jälkeen nämä 20 ja jotain -vuodet hieman ajelehtinut elämän mukana. Olen ollut lukuisissa eri työpaikoissa ja opiskellut kahta erilaista alaa. CV:ni alkaa olla ihan liian pitkä luettavaksi. Olen muuttanut monta kertaa ja etsinyt omaa juttuani, enkä vieläkään ole varma, olenko sitä löytänyt. Pysyvä asia näinä vuosina on ollut parisuhteeni. Vaikka siinäkin on totta kai ollut ylä- ja alamäkiä, olen kiitollinen siitä, että olen löytänyt näin ihanan puolison. Ja onneksi ainakaan vielä en ole tehnyt sellaisia isoja päätöksiä, joita olisin joutunut jälkikäteen katumaan.