Sari Helin kirjoitti inhorealistisen blogikirjoituksen Ylen verkkosivuille, jossa hän kuvailee ”kaaosvuosissa” elävää naista ja selittää siinä, miksi naiset jättäytyvät pois työelämästä. ”Nainen haluaa olla lapsilleen muutakin kuin raivoava räähkä”, Helin kirjoittaa.

Kommenteissa huudetaan – ihan aiheesta – että missä isät ovat. Luen niitä kommentteja huvittuneena ja vähän melankolisena. Mä en tule tietämään, millaista lapsen kasvattamisen arki jonkun kanssa on, joten uskon, että en osaa sitä kaivata. Ja toivon, että ei se myöskään ole ihan noin kamalaa, kuin tossa annetaan ymmärtää. Että tuo on vain yksi tulkinta. 

Mun äiti kävi töissä, kun mä olin pieni ja se oli ainakin kotona muutakin kuin raivoava räähkä. Itse asiassa, en muista, että meillä juurikaan olisi raivottu, vaikka mä olin varmaan aika hankala lapsi. Toki mutsi on varmaan kokenut jotain syyllisyyttä ja ristiriitoja, mutta en hetkeäkään usko, että se olisi ikinä edes harkinnut kotiäitiyttä. Eikä meidän faijakaan siihen arkeen nyt niin paljon osallistunut, kun sen duuni oli epäsäännölisempää ja ehkä se 80-luvulla nyt sitten kumminkaan ollut vielä tapana. Oliko se lapsien kasvattaminen sitten jotenkin ennen helpompaa vai millanen homma?

Lapsiperheen arjen kauhistelemisen sijaan voisi mun mielestä puhua nykyajan työelämästä, joita jotkut naiset tuntuvat pakenevan lapsen tekoon. Millaisia ratkaisuja siihen voisi keksiä? Ja sitten voisi kannustaa lapsiperheitä ostamaan kaikenlaisia mahdollisia palveluita arkea helpottamaan. Se, että naisen pitäisi hoitaa sekä koti että työ on toki (keskiluokalle) aika uusi ilmiö.