Kun minusta tuli äiti: kuka minä olen?

”Kuka minä olen?” on ollut kantava ajatus elämässäni jo pitkään, mutta selkeästi aktiivisemmin taas viimeisen parin vuoden aikana. Näitä viime vuosia on leimannut selvästi myös sellainen aavistuksen ratkaisukeskeinen ja eteenpäin vievä vaihe, kun olen ihan toden teolla etsinyt omanlaista olemista ja suuntaa. Mutta miten äidiksi tuleminen liittyy asiaan?

Opimme itsestämme ehkä eniten juuri vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Oma minä heijastuu toisesta ihmisestä; miten reagoimme, tunnemme ja ylipäätään olemme toisen ihmisen kanssa. Hymyilenkö kassalla, kiitänkö kun tuntematon pitää minulle ovea auki, tarjoudunko auttamaan ystävää muutossa? Suutunko bussikuskille, kun bussi on myöhässä, osaanko iloita läheisen menestyksestä, tuntuuko toisen onni olevan pois itseltäni? Ilman äitiyttäkin olisin aivan varmasti pohtinut omaa suuntaani ja omanlaistani tapaa olla, mutta äitiys painoi kaasun pohjaan. Äitinä olen lähes taukoamatta vuorovaikutuksessa jonkun kanssa, enkä suinkaan kenen tahansa kanssa. Olen vuorovaikutuksessa sellaisten kanssa, jotka eivät säästele mitään, vaan kaikki tulee täysillä. Tunteet ovat suuria ja kaikkia rajojani koetellaan. Erityisesti niitä, joita en tiennyt olevan. Se jos mikä kaivaa itsestä esiin sen ytimen sieltä kaikkien panssareiden takaa. Ja se taas pohtimaan mitä toivoisi itsessä olevan.

Vasta lasten avulla olen oppinut tunnistamaan omia rajojani ja missä ne todella kulkevat. Lapset ovat opettaneet, kuinka herkkä todella olen ja kuinka nopeasti väsyn. Vaikka tulevaisuudessa saatan taas päätyä tilanteeseen, jossa elämää on ihan liikaa päällekkäin, en usko että se yllättää minut. Luultavasti voin vain todeta, että niin, olisi pitänyt kuunnella itseäni ennen kuin oli taas jo myöhäistä. Toki toivon, että opittuani nyt sanomaan ei, osaisin sen myös työelämässä. Ihme kyllä, vaikka väsyn herkästi ja kaipaan rauhallista en-minkään-tekemistä mieluiten hieman joka päivä, tylsistyn myös lähes yhtä helposti. Tarvitsen aivoille mieluisia virikkeitä ja nimenomaan vaihtelevasti. Lapsissa on kyllä virikettä, mutta tarvitsen muutakin. En voi sukeltaa yhteen asiaan täysillä ja sitten vain olla siinä. Tarvitsen mahdollisuuden poukkoilla asiasta toiseen. Siksi esimerkiksi tarvitsen opiskelua tähän rinnalle. Eniten elossa tunnen olevani silloin kun olen ehtinyt leikkiä lasten kanssa ja saanut lukea opiskeluun liittyviä materiaaleja.

Vaikka toisaalta tuntuu, että vanhemmuus on pistänyt oman minän rajuun mankeliin, on se myös nimenomaan tukenut minua. 23-vuotiaana esikoislapsen äitinä olin aivan kertakaikkisen pihalla, niin vanhempana kuin ihmisenä. Olin vasta saanut niskalenkin vuosia muhineesta masennuksesta ja olin ihmeissäni niin itsestäni ylipäätään kuin uudesta roolistanikin. Olen ajatellut, että tulin äidiksi aivan täydelliseen aikaan, koska masennuksesta ja ahdistuksesta irtautuminen sai tajuamaan, että saan olla muutakin kuin se mitä olin siihen asti ollut. Kuitenkaan ilman äitiyttä minulla ei olisi ollut siihen vielä silloin rohkeutta. Äiti-rooli antoi minulle luvan lakata antamasta pelkojen, epävarmuuden ja jännityksen määrätä jokaista liikettäni. Äitiyden varjolla uskaltauduin vähitellen puhumaan muille äideille puistoissa ja kerhoissa. Enhän ikimaailmassa olisi muuten alkanut rupatella vieraiden kanssa, mutta lapset ovat toimineet sosiaalisissa tilanteissa suojakilpinäni, joiden takaa olen uskaltanut tehdä asioita, joihin en olisi yksin kokenut pystyväni. 

Epävarmuuteni on juurtunut syvälle selkärankaan, eikä sellaisia juuria kitketä vajaassa kahdeksassa vuodessa. Latvaa olen kuitenkin onnistunut karsimaan kovalla kädellä, enkä tarvitse kilpiäni enää samalla tavalla. Edelleen herkästi vetäydyn ja epäilen olenko muille enemmän häiriöksi kuin iloksi, mutta nykyään löydän halutessani rohkeuden luoda ihmiskontakteja itsestäni, eikä sitä tarvitse enää kaivaa vaippakassista. 

Kyllähän tällaiset matkat minuuteen kuuluvat jokaiseen elämään rooleista riippumatta, mutta silti olen aina kokenut, että äitiys antoi minulle lasten lisäksi minut. Samalla kun pohdin, miten voisin olla parempi äiti, pohdin oikeastaan myös sitä, miten voisin olla parempi minä. En universaalisti parempi, vaan sellainen, jonka kanssa voin elää päivästä toiseen. Sellainen, jota minun ei tarvitse hävetä tai jonka olemassaoloa minun ei tarvitse pyydellä anteeksi. Sellainen minä, joka tekee virheitä, mutta jota voin silti ylpeydellä kantaa ja hyvällä omatunnolla näyttää lapsillenikin. Se ei ole helppo eikä lyhyt tie, mutta se on oikea tie.

P.S. Edellisen Kun minusta tuli äiti -sarjan postauksen löydät täältä.

 

– D

Perhe Mieli Vanhemmuus

Jumppasin tänään. Ja pelästyin.

Ennen kuopuksen odotusta urheilin ahkerasti. Lenkkeilin ja tein lihastreeniä. Sitten alkoi kaikenlaiset vaivat, jotka estivät urheilun ja takaisin ei ole ollut tulemista. Elämä alkoi tuntua liian täydeltä ja iski se uupumuskin sitten. Tiedän kyllä, miksi minun pitäisi urheilla. Liikunnalla pitää kehostaan huolta niin, että se toimii myöhemminkin. Ehkä se myös virkistäisi ja antaisi lisäenergiaa muuten välillä aika väsyneisiin päiviin. Viimeistään viime syksynä kävi selväksi, että vapaaehtoinen liikunta oli viimeisten joukossa omaa hyvinvointiani lisäävien asioiden joukossa. Niin absurdilta kuin se kuulostaakin.

Kirjoitin aiemmin siitä (täällä), miten joskus tällainen kaikin puolin hyvää tekevä toiminta saattaa itse asiassa toimia aivan päinvastoin ja omalla kohdallani yhtälö on aika selvä. En ole intohimoinen liikkuja, joka nauttisi puhtaasti vain siitä hikoilusta. No ehkä jossain toisenlaisessa elämäntilanteessa, mutta juuri nyt keksin useita muita asioita, joita kohtaan tunnen intohimoa. Liikunta olisi siis vain yksi askare lisää listallani. Sen lisäksi olen aikamoinen suorittaja. Ennen kolmatta raskauttani olin löytänyt Kayla Itsinesin kunto-ohjelman, jota noudatin. Pidin siitä kiinni aika tiukastikin ja käsipainot seurasivat mukana myös mökkireissuille. Sinänsä tykkäsin ohjelmasta ja rutiinista, mutta ongelmaksi muodostui toisaalta syyllisyys joka painoi jos en saanut jotain treenikertaa mahdutettua ohjelmaan ja toisaalta myös stressi siitä, että se treeni todella piti mahduttaa aikatauluihin. Liikkumisen ilo alkoi hautautua järjestelykysymysten vatvomiseen ja treenistä tuli suorittamista.

Siksi tein tietoisen valinnan, kun jossain vaiheessa kolmannenkin vauvavuoden taittuessa taaperoaikaan päätin, että vieläkään ei ole urheilun aika. Nyt ei mieli kestä sitä kuormitusta, vaan on pakko oikoa kaikessa, missä voin. Kuitenkin elämäntilanne pakotti liikkumaan erinäisiä siirtymiä, joten se saisi nyt riittää. Oma aika olisi parempi käyttää nyt niihin mieltä helliviin ja kehoa säästäviin asioihin, jotta vaikeasta vaiheesta voisi ylipäätään selvitä.

Tässä kevään mittaan on kuitenkin tapahtunut kummia. Aurinko on kaivanut esiin myös pienen urheiluinnon. Olin jo useana päivänä huomannut erään naapurini lenkkeilevän ja yhtenä kevään ensimmäisistä aurinkoisista päivistä tuli olo, että voisin kokeilla tuota! Päätin keskimmäisen kerhoon vientireissulle heittää jalkaan juoksulenkkarit ja kokeilla, miltä tuntuu. Joka tapauksessa tiedossa oli reipasta kävelyä, kun pitäisi vaunujen kanssa pysyä pyöräilevän kerholaisen perässä, niin ei tämä ensimmäinen tarkoituksellinen urheilukokeilu olisi kovin valtava ylimääräinen ponnistus. Melkein sain sydänkohtauksen, mutta olihan se silti mukavaa. Päätin kuitenkin välittömästi, että en tekisi samaa joka kerhoreissulla, enkä edes miettisi asiaa etukäteen, vaan ottaisin siirtymän lenkkeilyn kannalta ainoastaan siinä tapauksessa, mikäli fiilis iskisi juuri kerhopäivänä. En ole sen koommin juossut. 

Tänä viikonloppuna olemme juhlineet keskimmäisen synttäreitä oikein urakalla ja kun ottaa huomioon äskettäin syödyt vappumunkit, on olo ollut aika pöhnäinen ja ällöttävä. Olen miettinyt, että nyt tarvisi kyllä tehdä jotain, että pääsisi irti tästä kierteestä. Tänään sitten tilaisuus tupsahti suoraan syliin. Koska joka päivälle on riittänyt lapsen kavereita kestittäväksi alkoi olo muutenkin olla aika puhkikulunut ja sanoinkin puolisolleni, että nyt tarvitsisi päästä hetkeksi olemaan yksin. Sitten aloin miettiä, mitä haluaisin tehdä. Mikä olisi sellaista, mihin ei tarvitsisi käyttää aivoja, mutta ei myöskään ajaisi someen? Tulikin voimakas tunne, että tänään haluaisin urheilla. Lenkkeily tuntui liian työläältä ja pitkäveteiseltä, joten päätin palata tuttuun Itsinesin treeniin. Vaikka tiesin sen olevan todella rankka, niin ainakin sen voisi tehdä kotoa käsin, tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Ja niin minä tein. Jumppasin ja tykkäsin. Mutta myös pelästyin.

Mitä jos taas hurahdan? Mitä jos alan taas ahtamaan kolme treeniä viikkooni vaikka väkisin? Lukemaan tenttikirjoja öisin ja sähisemään lapsilleni omaa väsymystäni ja uupumustani? Se veisi ilon paitsi urheilusta, myös aivan kaikesta muusta. Koska kaikkea pitäisi taas suorittaa. Ei, en halua mennä siihen. Alkueuforian jälkeen huomaan, että on taas helpompi sanoa ei. Ei, en urheile huomenna enkä välttämättä koko alkavana viikkona ja se on ihan okei. On myös ihan yhtä okei, jos ylihuomenna haluankin ottaa muutaman juoksuaskeleen myös paluumatkalla kotiin kun pyöräilevä keskimmäinen on jätetty kerhoon. Mutta en tiedä sitä vielä tänään. En kirjoita sitä kalenteriin. Innostus saa tulla tai olla tulematta.

Parasta varmasti olisi joku lempeä laji, kuten pilates tai jooga. Haaveilenkin itse asiassa ilmajoogasta. Sellaisista lajeista ei ehkä tulisi niin helposti suorittamista ja toisaalta ne eivät myöskään oletettavasti kuormittaisi kehoa mielen kustannuksella. Sanoista tekoihin jo tänä vuonna? Ehkä, annetaan mielen hauduttaa.

Ihanan aurinkoisia päiviä kaikille!

 

– D

Suhteet Oma elämä Liikunta Mieli