Ennen kuopuksen odotusta urheilin ahkerasti. Lenkkeilin ja tein lihastreeniä. Sitten alkoi kaikenlaiset vaivat, jotka estivät urheilun ja takaisin ei ole ollut tulemista. Elämä alkoi tuntua liian täydeltä ja iski se uupumuskin sitten. Tiedän kyllä, miksi minun pitäisi urheilla. Liikunnalla pitää kehostaan huolta niin, että se toimii myöhemminkin. Ehkä se myös virkistäisi ja antaisi lisäenergiaa muuten välillä aika väsyneisiin päiviin. Viimeistään viime syksynä kävi selväksi, että vapaaehtoinen liikunta oli viimeisten joukossa omaa hyvinvointiani lisäävien asioiden joukossa. Niin absurdilta kuin se kuulostaakin.

Kirjoitin aiemmin siitä (täällä), miten joskus tällainen kaikin puolin hyvää tekevä toiminta saattaa itse asiassa toimia aivan päinvastoin ja omalla kohdallani yhtälö on aika selvä. En ole intohimoinen liikkuja, joka nauttisi puhtaasti vain siitä hikoilusta. No ehkä jossain toisenlaisessa elämäntilanteessa, mutta juuri nyt keksin useita muita asioita, joita kohtaan tunnen intohimoa. Liikunta olisi siis vain yksi askare lisää listallani. Sen lisäksi olen aikamoinen suorittaja. Ennen kolmatta raskauttani olin löytänyt Kayla Itsinesin kunto-ohjelman, jota noudatin. Pidin siitä kiinni aika tiukastikin ja käsipainot seurasivat mukana myös mökkireissuille. Sinänsä tykkäsin ohjelmasta ja rutiinista, mutta ongelmaksi muodostui toisaalta syyllisyys joka painoi jos en saanut jotain treenikertaa mahdutettua ohjelmaan ja toisaalta myös stressi siitä, että se treeni todella piti mahduttaa aikatauluihin. Liikkumisen ilo alkoi hautautua järjestelykysymysten vatvomiseen ja treenistä tuli suorittamista.

Siksi tein tietoisen valinnan, kun jossain vaiheessa kolmannenkin vauvavuoden taittuessa taaperoaikaan päätin, että vieläkään ei ole urheilun aika. Nyt ei mieli kestä sitä kuormitusta, vaan on pakko oikoa kaikessa, missä voin. Kuitenkin elämäntilanne pakotti liikkumaan erinäisiä siirtymiä, joten se saisi nyt riittää. Oma aika olisi parempi käyttää nyt niihin mieltä helliviin ja kehoa säästäviin asioihin, jotta vaikeasta vaiheesta voisi ylipäätään selvitä.

Tässä kevään mittaan on kuitenkin tapahtunut kummia. Aurinko on kaivanut esiin myös pienen urheiluinnon. Olin jo useana päivänä huomannut erään naapurini lenkkeilevän ja yhtenä kevään ensimmäisistä aurinkoisista päivistä tuli olo, että voisin kokeilla tuota! Päätin keskimmäisen kerhoon vientireissulle heittää jalkaan juoksulenkkarit ja kokeilla, miltä tuntuu. Joka tapauksessa tiedossa oli reipasta kävelyä, kun pitäisi vaunujen kanssa pysyä pyöräilevän kerholaisen perässä, niin ei tämä ensimmäinen tarkoituksellinen urheilukokeilu olisi kovin valtava ylimääräinen ponnistus. Melkein sain sydänkohtauksen, mutta olihan se silti mukavaa. Päätin kuitenkin välittömästi, että en tekisi samaa joka kerhoreissulla, enkä edes miettisi asiaa etukäteen, vaan ottaisin siirtymän lenkkeilyn kannalta ainoastaan siinä tapauksessa, mikäli fiilis iskisi juuri kerhopäivänä. En ole sen koommin juossut. 

Tänä viikonloppuna olemme juhlineet keskimmäisen synttäreitä oikein urakalla ja kun ottaa huomioon äskettäin syödyt vappumunkit, on olo ollut aika pöhnäinen ja ällöttävä. Olen miettinyt, että nyt tarvisi kyllä tehdä jotain, että pääsisi irti tästä kierteestä. Tänään sitten tilaisuus tupsahti suoraan syliin. Koska joka päivälle on riittänyt lapsen kavereita kestittäväksi alkoi olo muutenkin olla aika puhkikulunut ja sanoinkin puolisolleni, että nyt tarvitsisi päästä hetkeksi olemaan yksin. Sitten aloin miettiä, mitä haluaisin tehdä. Mikä olisi sellaista, mihin ei tarvitsisi käyttää aivoja, mutta ei myöskään ajaisi someen? Tulikin voimakas tunne, että tänään haluaisin urheilla. Lenkkeily tuntui liian työläältä ja pitkäveteiseltä, joten päätin palata tuttuun Itsinesin treeniin. Vaikka tiesin sen olevan todella rankka, niin ainakin sen voisi tehdä kotoa käsin, tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Ja niin minä tein. Jumppasin ja tykkäsin. Mutta myös pelästyin.

Mitä jos taas hurahdan? Mitä jos alan taas ahtamaan kolme treeniä viikkooni vaikka väkisin? Lukemaan tenttikirjoja öisin ja sähisemään lapsilleni omaa väsymystäni ja uupumustani? Se veisi ilon paitsi urheilusta, myös aivan kaikesta muusta. Koska kaikkea pitäisi taas suorittaa. Ei, en halua mennä siihen. Alkueuforian jälkeen huomaan, että on taas helpompi sanoa ei. Ei, en urheile huomenna enkä välttämättä koko alkavana viikkona ja se on ihan okei. On myös ihan yhtä okei, jos ylihuomenna haluankin ottaa muutaman juoksuaskeleen myös paluumatkalla kotiin kun pyöräilevä keskimmäinen on jätetty kerhoon. Mutta en tiedä sitä vielä tänään. En kirjoita sitä kalenteriin. Innostus saa tulla tai olla tulematta.

Parasta varmasti olisi joku lempeä laji, kuten pilates tai jooga. Haaveilenkin itse asiassa ilmajoogasta. Sellaisista lajeista ei ehkä tulisi niin helposti suorittamista ja toisaalta ne eivät myöskään oletettavasti kuormittaisi kehoa mielen kustannuksella. Sanoista tekoihin jo tänä vuonna? Ehkä, annetaan mielen hauduttaa.

Ihanan aurinkoisia päiviä kaikille!

– D