Kun ei haista oikein mitään, pros & cons

clown-362155_1920.jpg

Huhtikuussa 2016 vedin megalomaaniset lipat Joensuun torilla korkkarin koron tartuttua kiveyksen koloon. Ja juu, olin kyllä nautiskellut myös alkoholipitoisia juomiakin, mutta syy ei ollut humalatilan (sillä kertaa). Sain aivotärähdyksen, asentohuimauksen ja menetin hajuaistini. Näistä tunnelmista voit lukea lisää tästä ja tästä.

Reilut kaksi vuotta on kulunut tapaturmasta, mutta edelleenkin hajuaistini on varsin puutteellinen. Alun täydellistä hajuaistittomuutta ajatellessani, olen kuitenkin kiitollinen tästäkin vähästä mitä tänä päivänä aistimaan pystyn. Ja koska hajuhermo ei selkeästi katkennut, niin toivoahan aina voi lisää ja lisää uusia aistimuksia!

Mutta mitä hyötyä on siitä, ettei oikein haista mitään?
 Listaanpa tässä huvikseni neljä etua vajavaisesta hajuaistista.:

*Voin mennä bajamajaan tai ulkovessaan festareilla tai kyläillessä korpisoturien luona, koska P**ka on yksi hajuista, joita en aisti ollenkaan.  En sitten pätkääkään.

*En haista myöskään hienhajua, joten tänne vaan halailemaan puusavotan jälkeen tai maratoonin juostuasi, ei nyrpisty nenä enkä kavahda pois.

*Yleensäkin suurin osa pahoista hajuista välttelee hajuhermoani, voin tyytyväisenä istuskella vaikka puolimädäntyneen raadon vieressä tai nautiskella auringonpaisteesta lietelantasäiliön kylkeen nojaillen.

*Missään ei ole minun nenääni tunkkaista, eikä väsyneinkään rantojen ritari värisytä nenäkarvojani inhon puistatuksiin, service with a smile ei siis väisty kasvoiltani, vaikka tiskille hoippuroisi asiakas, joka ei ole huolehtinut hygieniastaan sitten Presidentti Ahtisaaren.

Tasapuolisuuden vuoksi listaan myös neljä haittapuolta, kun yksi aisteista ei toimi täysillä:

*Suurin murhe on minusta se, että hajuaistin vajavaisuus vaikuttaa suuresti myös makuaistiin. Periaatteessa ”maistan” vain suolaisen, makean ja chilin (maistan ja maistan, AISTIN sen poltteen), kaikki ennen hifistelemäni nyanssit ovat kadonneet, en erota enää basilikaa purjosta tai gorgonzolaa aurajuustosta. Toki ruokien maut eroavat toisistaan, mutta en pysty enää makustelemalla tunnistamaan mausteita tai eri ruoka-aineita, joten syöminen ei ole enää niin kivaa!

*En erota hajun/maun perusteella, onko joku kaapissa oleva tai lautaselle nostettu ruoka pilaantunutta vai ei. Kun aikaisemmin vähät välitin parasta ennen- ja viimeinen myyntipäivä- leimoista, en uskalla enää luottaa omiin toimimattomiin aisteihini. Näin ollen meillä päätyy aikaisempaa enemmän ruokaa biojätteeseen (no onneksi edes sinne, eikä roskiin). Mutta pari ruokamyrkytystä koettuaan, ei ihminen ota enää tietentahtoen yhtään riskiä. EN ainakaan minä.

*En aisti vaarallisiakaan hajuja – olen mm. ajanut vuotava liuotekanisteri autossa kilometritolkulla ihmetellen, kuinka olo on niin huono ja päässä heittää…onneksi en polta röökiä enää, muuten olisi voinut räjähtää pikku autopommi!

*En enää ikinä löydä uutta ihanaa parfyymiä! Oi niin pinnallinen ajatus, mutta minkäs teen. Minulla on aina ollut muutama ”oma tuoksu”, joita edelleen kyllä käytän, mutta ne eivät omaan nenääni enää tuoksu niin ihanalle kuin niiden tiedän oikeasti tuoksuvan. Uusia en uskalla käyttää, koska nehän voisivat löyhkätä muiden nenään vaikka miltä!

Muistan kun joskus vuosia vuosia sitten, iltaa istuessa ystävien kanssa mietittiin,  että mistä aistista luopuisi, jos olisi pakko valita. Pohdimme mikä olisi kauheinta, olla haistamatta, maistamatta, näkemättä, kuulematta vai tuntematta mitään?
En enää muista pohdinnan lopputulosta, en muista mistä aistista olisin lopulta silloin ollut valmis luopumaan, mutta se ei tullut mieleenkään, että toisin kuin leikkiessämme, valinnan tuppaa tekemään elämä emmekä me itse.

Reilun kahden vuoden mittaan asiaan on ehtinyt tottua, eihän se konkreettisesti vaikuta elämiseen mitenkään isommin. Usein en edes muista koko vajavaisuutta.

On kuitenkin hetkiä kun apeus valtaa mieleni muistaessani miltä vastaleikattu nurmi tuoksuu, tai millainen on alkukesän syreenien huumaava makeus, kuinka lehmukset ja koivut tuoksuvat kesäillassa…
Muistan millaista on seistä syksyisessä metsässä ja vetää keuhkot täyteen mullan ja maatuvien lehtien muhevaa tuoksua.
Jouluna saatan pysähtyä tuijottamaan kuusipuuta, joulupöydän hyasinttiä ja piparkakkutaloa ja kaivata niiden tuoksua, sitä oikeaa jouluntuoksua.

Apeus unohtuu nopeasti. Haistan sentään jotain ja maistankin, näen, kuulen ja tunnen kosketukset, joten kyllä näilläkin aisteilla elämästä voi nauttia täysillä.
Ja niin minä nautinkin!

Kommentit (2)
  1. Mielellään sitä kaikki aistinsa pitäisi. Mutta kuulo on se josta ehkä herkimmin olisin valmis luopumaan. Rakastan musiikkia. Rakastan lasteni naurua ja ääntä. Mutta tärkeintä minulle olisi nähdä heidät ja heidän ilmeensä. Ja koska osaan viittomakielen, pystyisin yhä kommunikoimaan ja voisin oppia vielä paremmaksi myös huuliltaluvun kanssa. Mutta kyllä se silti suruttaisi menettää mikä tahansa aisti.

    1. Hyvä pointti- kuuloa ja näköä voi tosiaankin edes pikkuisen ”korvata” muilla aisteilla!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *