Elokuun teema selkeästi ollut kolme kovaa (susirajalaisittain) peetä: Perasuoli, Potoksi ja Puukko.

Eli pääsin taas eilen esittelemään peräpeiliäni ja syvintä olemustani ihan päivystykseen asti ja kahdelle lekurille.

Botoxipiikin jälkeen odotettu onni ja autuus eli kivuttomuus ei koittanutkaan pysyväisesti vaan viimeiset pari-kolme päivää olo lisääntyvässä määrin kääntyi epämukavaksi eikä istuminen sen enempää kuin seisominen tai makaaminenkaan tuntunut miellyttävälle.
Erinäisten ikävien tuntemusten kirjo kiteytyi eilen illalla terävään, vihlovaan poltteeseen ”siellä mihin aurinko ei paista”. Tuntui kuin peräsuolessani olisi pelattu kuulapeliä tulisilla marmorikuulilla ja korvamittari näytti jo kuumelukemiakin.

Soitto päivystysnumeroon soi armollisen luvan saapua paikalle tarkempiin tutkimuksiin ja sinnepä matkani siis vei.

Tunnin odottelun jälkeen pääsin lääkärin vastaanotolle ja kirurgi-to-be kehoitti nousemaan rahille ja paljastamaan peräpääni.
NOTE: Tässä vaiheessa elämää olen ehtinyt esittelemään erinäisiä osiani aikamoiselle laumalle ja variaatiolle lääkärikunnan edustajia ja enää ei hetkauttanut sekään, että tutkiva lääkäri oli mitä komein ja miellyttävin ilmestys, kuin suoraan lääkärileikkifantasioista: pitkä, raamikas, tummat taipuisat hiukset ja silmäripset mallia #extralong kehystämässä suklaasilmiä.

Siitä vain ronskisti ruho rahille ja housut nilkoihin.

Kuroutunut pukamahan sieltä pimeydestä kurkisteli  ja Lääkäri kutsui apujoukkoja, koska ei ennen ollut kyseistä vaivaa hoitanut. Niinpä sitten odottelin rahilla peppu paljaana kunnes ohjaava lääkäri saapui paikalle iloisesti tervehtien ensin takamustani  ja ylitseni kumartuen sitten myös kasvoista kasvoihin.
Siirryimme toimenpidehuoneeseen missä sain puuduttavaa voidetta peräsuoleen ja lidokaiinipiikin pukaman ympärille. Lidokaiini on kyllä tehokas puudutusaine, mutta jostain syystä se saa minut tärisemään päästä varpaisiin, tämän olen huomannut ennenkin kyseisen puudutteen kanssa.
Jatsasin siis sisäisen musiikkini tahtiin tohtoriduon tutkiessa tilannettani.

Puudutteen vaikutuksen alettua kävivät tohtorit yhdessä tositoimiin, nelikätisesti he hanuriani soittelivat ja kappale olikin yllättävän pitkä ja monisäkeinen, oloni ehti kääntyä heikotuksen puolelle ennenkuin pukama oli tyhjennetty ja haava tamponoitu.
Mietiskelin ääneen heidän ropellustaan kuunnellessani, että minkähänlaista olisi joskus päätyä päivystykseen jonkin ”tavallisen” asian takia, olisipa virkistävää joskus vierailla vaikka nyrjähtäneen nilkan takia, jos yleensäkään päivystykseen pitää joutua.
Molemmat totesivat, että voi kuule juurikin nämä minunkin vaivani ovat heille lääkäreille niitä tavallisia juttuja, enemmän he joutuvat persauksia katselemaan kuin nuljahtaneita/murtuneita jäseniä.
Eipä tuo kyllä paljon minua lohduttanut, mutta keskustelu edes harhautti huomiota pois nelikätisestä mutistelusta peräpeilissäni.

Kotiinviemisiksi sain kefexin ja metronidatsoli -kuurit ja sairauslomaa 5 päivää. Mietin ensin, että ei kai sitä niin montaa päivää tarvitse, mutta pitää nyt kuunnella oloa ja katsoa missä vaiheessa antibiootti puree kunnolla ja kuume laskee.
Kipulääkettä olen tänään joutunut ottamaan ja kommandona kuljeskelemaan, kivuttomin ja mukavin olo on kyljellään kellien ja ilmakylpyjä otellen…

Loppu hyvin ja kaikki hyvin, toivon ma. Tällä kertaa muistin myös jättää ilmoittautumisessa saamani rannekkeen sairaalan roskikseen. Tämä jäi viime viisitillä tekemättä ja siksihän minä taas ”mäelle” jouduin!
Arjen taikauskoa tämä: sairaalan kamat  (esim. juuri nuo nimirannekkeet) pitää jäädä sairaalaan tai ne joutuu myöhemmin sinne palauttamaan ja sinne tuodut jutut (kukat jne) pitää aina mukanaan kotiin viedä tai niitä hakemaan joutuu palaamaan!

Kuva Couleur/Pixabay

********

Hei ja iloisempi asia! Muista osallistua kirja-arvontaan, missä voit voittaa mahtavan psykologisen trillerin av Camilla Sten!