Asioita, joista ehdin aina ärsyyntyä Vol 1.

snapback-1092763_1920.jpg

Jos olisin sinkku ja aktiivinen lihamarkkinoilla, niin tiedän yhden miestyypin, jonka kantaisin paksut hanskat kädessä tunkiolle.
Nimittäin miehet, jotka viihtyvät sisätiloissa ”rento” (yleensä jotain trendiä suora- tai piilomainostava) lippis tai vielä hurmaavampaa, lerppana pipo (joko syvälle silmille vedetty tai vallattomasti löysänä takaraivolla roikkuen) päässään.

Sanoivat muotilehdet ja ymmärtäväiset trendipellet mitä hyvänsä, niin minusta mies joka pitää lippiksen/pipon päässään sisätiloissa yleensäkin ja vielä hölmömpää jopa ruokapöydässä, on lähellä junttimaisuuden korkeinta ilmentymää.

Tooodella vanhanaikaista scheissea, eikö vaikka? Ja kyllä – vanhanaikaisestä käytösmallista todellakin on kyse, mutta minun mielestäni, ja enhän kenenkään muun puolesta pysty puhumaankaan, kaikki vanha ei välttämättä ole aikansa elänyttä.

Pipon tai lippiksen käteen nykäiseminen siinä tilanteessa, kun astuu toisten kotiin tai istahtaa ravintolassa pöydän ääreen osoittaa mielestäni toisten ihmisten huomioonottamista ja heidän kunnioittamistaan. Aivan samalla tavoin kun se, että tilaisuuteen pukeudutaan tilaisuuden luonteen mukaan – tekemällä näin osoittaa huomaavansa ja arvostavansa toisen ihmisen kotia, vieraanvaraisuutta ja vaivannäköä.
Ja vaikka esim. ravintolassa maksetaankin siitä, että saadaan istua katetun pöydän ääreen ja nauttia toisen valmistamaa ruokaa, päänsä paljastaminen on kohtelias huomiointi toisia asiakkaita ja henkilökuntaa kohtaan.

Ainakaan omien kokemusteni mukaan, ei hattu päässä hoopoilu edes ole ikäkysymys, vaikka miten hatun riisumisen käytäntö itsessään vanhanaikaiseksi koettaisiinkin. Pipopäitä ja lippalakkiheeboja löytyy kaikista ikä- ja varallisuusluokista, yhdistävänä tekijänä tuo lätsän päähänliimautuminen, oli sitten tilanne, paikka tai olosuhteet mitkä hyvänsä. Häät, hautajaiset, juhlapäivälliset…päätä ei paljasteta ellei joku asiasta erikseen mainitse ja sanomisen jälkeen päähineen riisuminen tehdään niin suurieleiseisesti, että täysi kahjokin tajuaa jotain suurta yksityisyyden linnaketta loukatun verisesti…

Toki jokainen saa omassa kotonaan ja ystäviensä keskellä kulkea vaikka viisi pipoa päällekkäin ja käydä suihkussa kypärä päässä tai nukkua lempijoukkueensa lippiksessä (lippa niskassa) yöt ympäriinsä – aivan sama minulle, mutta nousen kyllä barrikadeille koska tahansa puolustaakseni ikiaikaista, kohteliasta tapaa se lätsä päästään liipaista sisätiloissa!

 

Puheenaiheet Ajattelin tänään Höpsöä

Peter James: Kirottu talo

kirottu_talo_etukansi_240ppi.jpg

Hyvän kauhukirjan kirjoittaminen on tosi vaikeaa, ainakin jos lukijana on +viiskymppinen genren suurkuluttaja.

Peter Jamesin Kirottu talo on kuin aikahyppy 70- ja 80-lukujen taitteeseen, silloin muistan ahmineeni repputolkulla tämän tarinan erilaisia variaatioita ja nauttineeni ajatusleikeistä malliin entäpä jos tämä olisikin totista totta? Tätä ajatusketjua vahvistivat ihanan kammottavat kirjat  The Shining (Stephen King) ja tositapahtumiin perustuvaksi väitetty Amityville Horror-opus.
Lajityyppi kukoisti aikansa kunnes hiipui vähitellen yksittäisiksi yrityksiksi palata aiheeseen ja nyt näköjään on taas uudelleen lämmittelyn aika Peter Jamesin myötä.

Tarina on se vanha tuttu: on talo ja sillä pitkä historia. Taloon muuttaa uusi perhe innoissaan ja onnellisena, mutta vähitellen alkaa tapahtua outoja asioita…

Kirottu talo on perushyvin kirjoitettu kauhurakennelma, joka saattaa ei-niin-paatuneelle lukijalle olla hyvinkin miellyttävä ja värisyttävä lukukokemus. Itsekin hihittelin ainakin kerran loppupuolella vinkeälle juonenkäänteelle.

Ei tästä yöuniaan kuitenkaan menetä.

Peter James: Kirottu talo (The House on Cold Hill)
Minerva, 2017
329 sivua
Suomentanut: Sirpa Parviainen
 

Kulttuuri Kirjat Suosittelen