Tuntuu ihan oudolle ajatella, että aloitin uuden työni vasta eilen. Jotenkin solahdin porukkaan niin, että tuntuu kuin olisin ollut siellä jo viikkoja jos ei peräti kuukausia.

Carelicumin aula on tilava ja ”juhlavan” näköinen paikka – sehän ei sinänsä ole mikään ihme, sillä rakennus on entinen Ison Paikallisen Pankin toimitalo, joka rakennettiin aikana kun rahaa tuntui kasvavan puissa ja sitä myöskin käytettiin varsin vilpakasti.
No pankki meni kuitenkin konkurssiin ja massiivisesta ”graniittipalatsista” muokattiin lopulta tilat mm. kulttuurille ja museotoiminnalle.

Yllä kuva palvelutiskistämme. Minun toimipisteeni on tuo oikeanpuolimmaisin ja siinäpä minä sitten istua torotan jahka sijaistettavani äitiyslomalleen jää. Huomaatko muuten mitä palvelutiski yläpuolisen kangasviritelmän kanssa muistuttaa? 
Aivan oikein, venehän se on!
Olen itse käynyt asioimassa Carelicumissa sen avaamisesta saakka, eli pian 20 vuotta, mutta vasta tänä vuonna tajusin mitä tuo rakennelma esittää. Aikamoinen puusilmä mie kyllä olen, pakko myöntää.

Eilinen päivä meni tunnusten hakemiseen ja yleisluontoisten asioiden esittelyn sisäistämiseen.
Istuin ja seurasin miten muut virkailijat mitäkin asioita hoisivat ja yritin järkeistää järjestelmien sisintä päässäni.
Opittavaa on ihan käytännön ohjelmissakin kahmaloittain – on esim. kolme erilaista tapahtumalippujen myyntiohjelmistoa, Waltti-kortin kiemurat kortinmyynteineen ja latauksineen, erillinen kassaohjelma…
Ja tietysti kaikki niihin liittyvät tilitykset, tulostukset, koonnit ja keräykset. 
Kaikesta uudesta huolimatta ei minua huolettanut tai ”pelottanut” ajatus toimeen tarttumisesta, pikemminkin päinvastoin, paloin halusta päästä itsekin käyttämään järjestelmiä ja palvelemaan asiakkaita. Minä olen aina oppinut asioita parhaiten tekemällä itse, en lukemalla tai seuraamalla vierestä, niin siksikin halusin mahdollisimman pian päästä lyömään sormet näppäimistölle.

Niinpä olin aivan täpinöissäni, kun tänään iltapäivällä pääsin laskemaan oman kassan ja istahtamaan itse asiakaspalveluun. Tokihan jokaista asiakasta piti varoittaa, että anteeksi jos tämä vähän kestää, kun tässä juuri vasta opettelen, mutta jokainen vakuutteli hymyssä suin, että eipähän tässä mikään kiire, opettele vain rauhassa.
Ja minähän opettelen!

Tänään sain ladata Waltti-kortteja (bussikortteja siis ), myydä teatterilippuja, Ilosaarirock-lippuja (paitsi että lipputulostin ei toiminut ja jouduin perumaan ostot) ja kaupunginorkesterin konserttiinkin taisi muutama lippu mennä. Kassaohjelmaakin käytin kuin vanha tekijä ja osasin rahastakin antaa oikein takaisin. Ihan melkein ylpistyin omasta osaamisestani…tai mitä sitä vaimentelemaan millään ”Melkein” etuliitteellä. Ylpistyin ja rinta rottingilla laskin kassani päivän päätteeksi. 
Täsmäsi sekin.

Jatkossa aion kantaa eväät kotoa ja nautiskella ne talon 3. kerroksen keittiötiloissa, mutta ekana päivänä en ollut varautunut mitenkään ennalta käsin ja nähtyäni samassa rakennuksessa sijaitsevan kahvila-ravintola Lumpeen viikkolounaslistan, päätin testata sen tarjonnan.

Ja vähänkö oli herkkua! Kerrankin lounasbuffet, jonka ruoissa oli makua eikä ulkonäköäkään voinut moittia. Täytetyt paprikat olivat makoisan meheviä ja tuo sitruunakiisseli. PARASTA ikinä!

Ylensyömisen riski on kuitenkin niin suuri, että ehkäpä sallin itselleni syömisen tuolla max. kerran viikossa. Ja koska poikkeus vahvistaa säännön, jatkan heti edellisen lauseen perään että tällä viikolla ajattelin kyllä aterioida myös perjantaina ja testata tuon lounaslistalla näkyvän sushin.
Nam.
Kyllähän sitä ekaa työviikkoa voi silloin vähän juhlistaa, eikö vaikka?

Oi tätä onnea: kiinnostava työ, mukavat työkaverit ja herkullista lounasta tarjoava ravintola aivan äärellään. Aika hieno fiilis, kun illalla ajattelee, että ”jee, huomenna on taas työpäivä!”