Aina keväisin (ja syksyisin) tulee hirveä hinku tehdä hiuksille jotakin radikaalia. Ja usein olen tehnytkin. Olen ”kasvattanut” pitkiä hiuksia lukioikäisestä saakka eli noin 25 vuotta, mutta aina päätynyt leikkaamaan hiukset jossain vaiheessa lähes kokonaan pois. Tuossa viitisen vuotta sitten mulla oli aika pitkään aika pitkä tukka, heh, mutta sitten se alkoi monien vaalennuskertojen vuoksi venyä, joten päädyin jälleen leikkaamaan.

Kampaajalla olen muuten käynyt ensimmäisen kerran kesällä 2013, eli 35-vuotiaana. Sitä ennen aina joko äiti leikkasi hiukseni (kun olin siis n. 1-14 v.) ja 14-35 -vuotiaana leikkasin aina itse hiukseni.

Nyt mulla on vihdoin hiukset siinä pituudessa, että saan ne melkein kokonaisuudessaan ylänutturalle! Jee, tätä on odotettu! Ja arvatkaa mitä, hirveä pottatukkakaipuu on nyt taas iskenyt!

Tiedän kuitenkin, että kasvot ovat tällä hetkellä pitkän sairastelujakson seurauksena vähän turvonneet, ja siihen ei kyllä oikein hiustenleikkuu auta, vaikka tokihan se aina ilmettä hetkeksi piristää. Usein myös päädyn siihen tulokseen, että ”pitkät hiukset eivät vain sovi mulle”, mutta hetken lyhyistä hiuksista nautittuani, päädyn toteamaan, että eivät ne lyhyetkään hiukset kyllä mulle sovi! Ahdistun otsalla roikkuvasta reuhkasta, ja aloitan  jälleen tuskaisen kasvattamisen, että saisin hiukset nutturalle treenatessa. Sitten on se piinallinen pinni/otsaponnarivaihe ja tanssitunneilla näytän samaan aikaan mummolta ja nelivuotiaalta.

Onko teillä muilla samanlaista vaiheilua?

Tässäpä pidemmittä puheitta tukkamuotiani kuvin. Pahoittelut kuvien asemoinneista! En kertakaikkiaan saa näitä kuvia menemään niin kuin haluaisin.

Ehkä nyt kuitenkin yritän vielä malttaa. Olisihan mahtavaa pitkästä aikaa kokea se vyötärölle asti ulottuva reuhka?

Miten joskus voikin olla niin aikaansaamaton olo. Samaan aikaan järjettömän levoton ja sitten kuitenkin veltto, väsynyt ja voimaton. Mielessä pyörii sata asiaa, mitä pitäisi tehdä ja sitten turhauttaa, kun kroppa ei jaksa treeniä, mieli harhailee. Kaikki mietityttää opiskelukaverin kuolemasta omaan vanhenemiseen ja siihen, miten otan vastaan sen tosiasian, jos en pääsekään kouluun (kouluihin) ja miten saisin sen jälkeen taas revittyä itseni soolon kimppuun, fokusoitua olennaiseen.

Päätin lopulta olla treenaamatta uusia tekstejä, koska ne eivät kertakaikkiaan meinanneet tänään tarttua päähän ja venyttelin ja vetristelin lähes koko treenin. Kunto kohoaa influenssan jäljiltä kyllä mutta turhauttavan hitaasti. Pitää osata ottaa tosi iisisti liikunnan kanssa. Varsinkin käsille meneminen, punnerrukset ja muut vievät kamalasti voimia ja palautuminen kestää ikuisuuden. Samaan aikaan pitäisi kasvattaa voimaa, ettei tule loukkaantumisia mutta osata kuitenkin tehdä tarpeeksi vähän. Ahdistaa olla näin huonossa kunnossa, jäykkä ja vanha. Toisaalta tiedän mua 10 vuotta vanhempia, jotka jaksavat treenata vaikka kuinka, että ei tämä heikkous pelkästään iästä voi johtua!

No, joskus on tällaista. Johan mulla onkin ainakin neljä tosi tehokasta ja hyvää treeniä takana! Oikeastaan jo odotan, että pääsykokeet olisivat ohi, niin pääsisin taas keskittymään rauhassa sooloon. Huomenna tanssitreeniä uusin voimin, ja sitten on pakko tarttua noihin teksteihin!

Päädyin syömään ja juomaan kahvia terassille aurinkoon. Merimaisemat, ihana sää ja asioiden kirjaaminen ylös toivat hieman mielenrauhaa.

Ai niin, palasin eilen balettiin puolen vuoden tauon jälkeen. Olipa kivaa! Ehkä se oli se, mikä vei voimat?

Olen saanut palautetta, että nämä polvisuojat ovat ”ihan helvetin rumat”. Niin ovatkin, mutta tosi kätevät!