En  ole pitkään aikaan kirjotellut mitään suosituksia, jos koskaan? Mutta nyt on tullut vastaan hyviä juttuja, niin ajattelin vähän kirjoittaa niistä.

Agnes Obel on nero. Tanskalainen laulaja-lauluntekijä tekee mielettömiä biisejä, missä soi kauniisti yhteen sello, piano ja laulustemmat. Suosikkilevyni Obelin tuotannosta on Aventine ja sieltä biisit Fuel to Fire ja The Curse mutta toisaalta suosikkibiisi on ehkä sittenkin Familiar, joka löytyy levyltä Citizen of Glass. Ihan pahimmissa synkkyyden syövereissä ei ehkä kannata näitä kuunnella, ellei halua vielä oikein syventää omaa olotilaansa. Näillä saa tosiaan lietsottua itsensä melankolian syövereihin, joten eivät välttämättä toimi sellaisena viihde-eskapismina, kuten jokin kevyempi musiikki. Toisaalta joskus sitä voi kaivata juuri jotain tällaista, mystistä, kaunista, harmonista ja vähän outoa ja synkkää. Sello koskettaa tietty itseäni erityisesti, koska olen soittanut sitä nelivuotiaasta saakka itsekin. Nyt en sairauden vuoksi enää pysty, ei ole voimia, ja se lisää tietysti yhden surullisuuden tason lisää näiden kuuntelemiseen. On outoa, etten ole aiemmin kuullut koko artistista. Jostain syystä Familiar-biisi oli kuitenkin etäisesti tuttu, joten ehkä sitä on soitettu jollain tanssitunnilla tms. Kuuntelin Spotifysta London Grammaria ja sitten alkoikin soida tämä Obel. Jotain samaa musiikissa on kuin London Grammarissakin mutta musiikki on kyllä muutamaa astetta synkempää. Minulla meni monta vuotta, kun en oikeastaan kuunnellut musiikkia ollenkaan. Sittemmin aloin kuunnella 1500-luvun laulumusiikkia rentoutumiseen ja viime keväänä löysin uudelleen kasarislovarit lapsuusajoilta. Nyt olen valmistamassa uutta esitystä ja on taas tullut kuunneltua aktiivisemmin itselle uutta musiikkia. Musiikki on ehkä suurin innoittajani esityksiä tehdessä elokuvien lisäksi.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto. Kävin äidin luona tässä ”hiihtolomalla” ja sain häneltä kirjan Taivaallinen vastaanotto. Äiti oli ostanut kirjan alennuksella itselleen, eikä ollut tykännyt kirjasta, koska se oli liian ”lyhyissä pätkissä kirjoitettu”. Hän keksi suositella kirjaa minulle, koska kirjoitan nyt omaa näytelmää tästä sairaudesta ja Viikilän kirja ”kertoo” sydänsairaudesta. Kertoo-sana lainausmerkeissä, koska oikeastaan kirja ei varsinaisesti ”kerro” mistään tietystä asiasta. Olen viimeaikoina jaksanut lukea todella huonosti paperikirjoja ja kuunnellut sairasoloaikanani lähinnä äänikirjoja sängyssä maaten. Tämä kirja oli kuitenkin poikkeus. Kirja on kirjoitettu tosiaan niin lyhyissä pätkissä, että sitä on jotenkin tällaisilla väsyneillä aivoillakin mahdollista jaksaa lukea. Lisäksi, mikä ilahduttavinta, kirjassa ei ole tarinaa tai juonta. Mua ei hirveästi kiinnosta tarinat. Jotenkin ärsyttää, kun näyttelijät, ohjaajat ja kirjailijat jatkuvasti toitottavat sitä, kuinka ”taiteilijan tehtävä on kertoa tarinoita.” Miten niin on? Onko säveltäjän tarkoitus kertoa tarinoita tai onko kuvataiteilijan kerrottava teoksellaan jokin tarina? Pahimpia on sellaiset kliseiset tanssikoreografiat, joihin yritetään saada ”suurta tunnetta” ja patetiaa jollain väkinäisellä tarinalla. On virkistävää lukea kirjaa, jossa on paljon hienoja ajatuksia, totuuksia ja oivalluksia mutta ei mitään väkinäistä juonta tai tarinaa. Kirja jopa välillä hienosti ironisoi tarinaa, jota sairastuneista kerrotaan. Tätä on mulla ollut tarkoitus omassakin esityksessäni tuoda esiin: Miten mediassa painottunut väkinäinen tarinallisuus voi olla vahingollista kroonisesti sairaille. Oletetaan, että sairaus on aina ensinnäkin oma vika ja  sairaudesta voi päästä eroon ”taistelemalla” ja ajattelemalla positiivisesti. ”Sairastuin, mutta oikeastaan se pelasti elämäni, olen pystynyt sen jälkeen keskittymään itselleni tärkeisiin asioihin ja minusta tuli parempi ihminen. Perustin yrityksen ja elän nyt itseni näköistä elämää”. No, hienoa että sinä paranit, mutta harva paranee. Missä ne ”tarinat” ovat, että kaikki menee sairastuttua vain enemmän päin helvettiä?  Koska harvemmin ihanasti kuitenkaan sairastuttua käy, koska sitten kun se sairaus tulee, niin ensinnäkin haaveiden toteuttaminen on jo myöhäistä ja toisekseen, kukaan ei jaksa olla sairaana sen parempi ihminen kuin ennenkään. Joissain kohdissa joku Viikilän kirjan lukuisista hahmoista tosin toteaa, että ei olisi halunnutkaan enää jatkaa elämäänsä sellaisenaan ja sairaus pelasti uupumukselta. Eli ei kirja kuitenkaan ole mitään itsesäälissä rypemistä (kuten esim. tämä mun blogini, heh.) Aina kirjasta ei voi päätellä, mikä on ns. totta ja mikä ironiaa, koska puhuvia päitä on kirjassa vähintäänkin 20 ja kaikilla on oma näkökulmansa asioihin. Googlasin, että kirjailija on dramaturgi. Ilmankos kirjan jonkinlainen ”vuoropuhelumuotoisuus”ja fragmentaarisuus iski minuun. Usein olen pitänyt kirjoista, jotka on kirjoittanut joku teatterialan ammattilainen. Kai meitä, ainakin joitakin meistä, teatterinörttejä yhdistää jokin samanlainen fragmentaarinen ajattelutapa, sirpaleisten havaintojen tekeminen maailmasta, ja lukijalle/katsojalle jää sitten tulkinnanvapaus muodostaa aihioista ja ajatuksista se oma tarinansa, jos huvittaa.

Toinen tällainen ”teatterinomaista kieltä” kirjoittava kirjailija on Eeva Turunen. Hänen ensimmäinen kirjallinen teoksensa olikin monologi Muutama sana Ullasta, jota pyörittelin pitkään käsissäni aikomuksenani tehdä siitä esitys. Monologi oli kuitenkin vähän liian humoristinen omaan makuuni, siis esityksenä, tekstinä se oli hulvaton. Kaipasin tuolloin jotain hieman synkempää tekstiä ja yhteisöllisempää tekemistä, joten silloin Malenkiteatterin ohjelmistoon valikoitui Ullan sijaan Harold Pinterin Vähän niin kuin Alaskassa, jossa on kolme näyttelijää. Nyt olen aloitellut lukemaan Turusen uusinta Sivistynyt ja miellyttävä ihminen. Sain sen siskolta lokakuussa synttärilahjaksi, mutta kuten sanoin, lukeminen on mulle todella raskasta nykyisin. Nyt kuitenkin sain tosiaan aloitettua ja vaikuttaa kyllä todella mainiolta, kuten muutkin Turusen tekstit. Toisaalta vaikka teksti on hervottoman hauskaa, se ei ole ihan helppoa, varsinkin kun suuressa roolissa ovat arkkitehtuuriset jutut, jotka eivät sinällään kiinnosta minua paljoakaan. Toisaalta kirjan pääaihe, isoisän kuolema sitten taas kiinnostaa ja koskettaa. Oma isäni kuoli viime lokakuussa ja luulisin, että oma isäni on melkolailla samaa ikäluokkaa kuin Turusen isoisä. Luonteessakin on samaa pikkutarkkuutta. Isoisän ja tytön/naisen välit ovat kuitenkin hyvin erilaiset kuin isän ja tyttären, joten kirja ei siinä mielessä tule ihan liian lähelle, vaikka koskettaakin. Olisipa muuten kiva lukea nämä Turusen kirjat äänikirjoiksi. Olisikohan musta siihen enää…

Hiihdot. Olen katsonut hiihtoja viimeksi asuessani Turussa vuonna 2001. Tuolloinhan oli se Lahden dopingskandaali ja moni suomalainen hiihtäjä lopetti silloin tai ainakin piti taukoa. Vai oliko niin, että oma kiinnostukseni vain lopahti siihen, en tiedä. Toisaalta musta tuli aikuinen silloin, että ehkä hiihtojen katsominen kuului jotenkin lapsuuteen ja nuoruuteen. Hiihdin itse todella paljon lapsena ja teininäkin vielä. Haaveilin jossain vaiheessa ihan tosissani hiihtäjän urasta ja olisin voinut pärjätäkin, mutta sitten tuli teatteri ja vei mukanaan. Nyt olin tosiaan äidin luona Pohjanmaalla ja äiti sattui katsomaan jotain sprinttikisoja ja ajattelin katsoa seuraksi. No, niihinhän jäin sitten koukkuun! En olisi uskonut, että musta tulee enää urheilun katsojaa, varsinkin, kun olen niin katkera, kun en itse enää voi sairauden takia ehkä koskaan enää hiihtää. Mutta olipa jotenkin virkistävää aivot narikkaan puuhaa katsoa pitkästä aikaa urheilua. Ehkä hiihtoja voi tosiaan katsoa n. 20 vuoden välein. Sitä paitsi mikäs siinä nuoria, kauniita ihmisiä katsoessa. Miten en lapsena ikinä tajunnut, kuinka nuoria noi hiihtäjät on! Heh.

Nyt onkin sitten jo melkein maaliskuu. Tämä kuukausi menee opetustöissä, näytelmää kirjoittaessa ja levätessä. Ihan kiva, kun valo lisääntyy. Se tarkoittaa mulla pidempiä yöunia ja hieman pirteämpää mieltä.

Olen huomannut tämän harrastajanäyttelijöiden kanssa ja ihmisten kanssa ylipäänsä: Ihmiset eivät uskalla katsoa toisiaan silmiin. Mikä siinä on niin pelottavaa? Mitä me oikein pelätään?

Kun alan tekemään töitä uuden ryhmän kanssa, ihan ensimmäisenä siedätän ihmiset pikkuhiljaa katsomaan toisiaan silmiin, kohtaamaan ihan rauhassa toisen katseen tuijottamatta tai tuomitsematta.

Juuri tällaisten asioiden takia näyttelemistä kai opiskellaan. Että ei estäisi itseään, että uskaltaisi kohdata itsensä ja toiset sellaisena kuin ne sillä hetkellä ovat. Vasta kun on kohdattu, voi vaihtoa alkaa tapahtua.

Kun alan itse opiskelijana tehdä jollain kursseilla kontaktiharjoitteita tai paritöitä, joudun oikein hakemalla hakemaan sitä katsekontaktia.Ihmiset pakoilevat sitä oikein huolella. Mun mielestä katsekontakti kuuluu itsestäänselvästi näyttelemisen perusteisiin. Esitys, jossa tehdään voltteja ja satoja kuperkeikkoja tai lauletaan täydellisesti ei ole mitään, jos kontakti näyttelijöiden väliltä puuttuu.

Alan ymmärtää, mitä David Mamet tarkoitti sillä, että teatteriopinnot monesti opettavat piilottamaan ihmistenvälisen vaihdon ja kontaktitn. Näin ei varmastikaan Suomen teatterikouluissa tapahdu, vaan mun kokemus kuitenkin on, että olen oppinut kohtaamaan ihmiset nimenomaan teatteri- ja tanssiopintojeni kautta. Toisaalta todellakin, montaa näyttelijäntyön tekniikkaa voi myös käyttää siihen piilottamiseen ja peittämiseen,  että tunteet, kontakti ja aitous osataan nimenomaan hienosti peittää, olla vähän itsensä vieressä ja feikata rohkeaa ja aitoa. Joissakin harrastajapiireissä saatetaan improilla vuosikausia, itketään vereslihalla, ”näytetään suuria tunteita”, huudetaan ja riehutaan ja sitten ihmiset eivät kuitenkaan uskalla kohdata herkemmällä tasolla.

Uskon kuitenkin, että nykyisin teatterin ammattiopetuksessa on vallalla ajatus, että näyttelijän on ennemminkin osattava olla auki kuin peittää. Mametin aikana (ennen 1990-lukua) Amerikassa ehkä oli toisin.

Kohdatessani uusia ihmisiä tajuan: Tämä ei olekaan kaikille itsestäänselvä taito, tämä on opeteltu taito. Toki joku voi olla oman kasvatuksensa myötä jo avoin kontaktille, mutta usein tilanne on päinvastoin; ihmiset välttelevät kontaktia.

Ihmisiähän periaatteessa opetetaan lapsuudesta asti olemaan näyttämättä arjessa se miltä mikäkin tuntuu ja piilottamaan asioita. Mua on ainakin opetettu lapsesta asti piilottamaan esimerkiksi innostumisen tunne, vihan tunne, surun tunne, pelon ja häpeän tunne. Ja silmistähän se tunne sitten näkyy. On esimerkiksi pelottavaa kohdata ihminen, johon olet ihastunut, katsoa tätä silmiin ja pelätä paljastuvansa. Näyttelijän on kuitenkin uskallettava paljastua. Se on hänen työtään. Katsoa kohti, olla epävarma, keskeneräinen ja inhimillinen ja silti katsoa. Näyttelijän työtä ei sen sijaan ole se, että hän osaa mahdollisimman taitavasti olla tuntematta ja näyttämättä yhtään mitään.

Näyttelijöiden, ihmisten välillä olevan virityksen, värinän ja vaihdon olisi hyvä näkyä lavalla tai ruudulla. Muutenhan katsoja ei saa tilanteesta mitään irti tai näkee vain kaksi toisiaan ja kontaktia välttelevää näyttelijää. Mutta entä sitten, jos pitääkin näytellä juuri sitä, että kontaktia ei ole, koska sitähän se arkinen kanssakäyminen on? Ajattelen tämän niin, että mitä kylmemmät, etäisemmät tai väkivaltaisemmat välit ”roolihahmoilla” on, sitä parempi kontakti ja luottamus pitää näyttelijöillä olla. Tunteita pitää olla ja kontaktiin pitää heittäytyä, vasta sitten ne voi näyttelijänä peittää. Viha ei sitäpaitsi ole rakkauden vastakohta vaan se on usein rakkauden toinen muoto. Välinpitämättömyys sen sijaan on rakkauden vastapuoli ja kuka jaksaa katsoa kovin pitkään välinpitämättömyyttä lavalla tai ruudulla, ihmisiä, jotka eivät merkitse toisilleen mitään?

Tämä sairaus on tuonut näyttelijäntyöhöni ja opettamiseeni vahvasti herkempiä työkaluja kuin mitä aiemmin käytin. Aiemmin pystyin operoimaan kehollani ja fyysisellä ilmaisullani. Pystyin feikkaamaan itsevarmaa ihmistä treenatun ja hallinnassa olevan kroppani avulla, poistamaan jännitystä juoksulenkillä tai riehumisella. Nyt siihen ei enää ole mahdollisuutta. Mun hahmoterapeutti sanoi kerran, että hän huomaa, että mua nolostuttaa ilmeisen kovasti näyttää innostustani ja pyysi mua oikein näyttelemään isosti innostunutta. Huomasin, että innostuneen ihmisen näytteleminen ei ollut mulle mikään ongelma mutta aidon innostuksen näyttäminen on edelleen todella vaikeaa, kun kohtaan ihmisiä. Luulen, että innostuessaan ihminen, tai ainakin minä, olen kaikista hauraimmillani ja paljaimmillani. Jopa surun näyttäminen on helpompaa. Myös pettymys on vaikea tunne näyttää. Innostus ja pettymyshän ovat asioiden vastapoolit. Jos ei ole innostusta, ei tule pettymistäkään. Innostus ei toki aina johda pettymiseen mutta se riski siinä on. Jos näytän innostumisen tai pettymisen, osoitan, että tämä asia, ihminen tai tilanne oli minulle ”vähän liian tärkeä” ja sehän on noloa jos mikä, se, että jollain ihmisellä tai asialla on minulle jotain merkitystä.

Mitä kaikkea ihmiset tekevätkään välttääkseen kontaktin toisen kanssa: katsovat tiiviisti käsikirjoitukseen, seinään, lattiaan, kännykkään, ulos, alkavat vitsailla, nauraa tai höpöttää… Yleisin keino välttää kontaktia on loputon puhuminen, monologin pitäminen.  Miksi ihmiset tekevät näin? Jotakin he piilottavat, osaamattomuutta, herkkyyttä, haurautta, tyhmyyttä, tietämättömyyttä, lapsellisuutta, ihastumista, iloa, rakkautta, inhoa, vaivaantumista, tylsyyttä, innostumista, vihaa, surua, kiukkua, pettymystä… ”Tuo varmaan on nyt jo ihan tylsistynyt seurassani, joten esitänpä välinpitämätöntä, että tilanne on minullekin täysin yhdentekevä.” Tai jos on esimerkiksi loukkaantunut tai kiukustunut toisen käytöksestä, sitä ei haluakaan aidosti näyttää, koska silloinhan sitä antaa vallan toiselle, että toisella on valtaa vaikuttaa tunteisiini.

Miten paljon helpompaa kanssakäyminen olisi, kun uskaltaisimme ottaa kontaktia ja näyttää tai sanoittaa ne tunteet. En tarkoita tunteiden näyttämisellä sitä, että niiden perusteella heti toimitaan.Kiukun tunteen tunnustaminen toiselle ei tarkoita sitä, että alkaa haukkua toista kusipääksi vaan voi yksinkertaisesti katsoa silmiin ja sanoa, että nyt ottaa päähän. Usein vihan tunne muuttuukin aika nopeasti suruksi ja suru iloksi.

Minä ainakin olen pakoillut nuorempana monia asioita sen vuoksi, etten pettyisi tai ettei kukaan näkisi, miten tyhmä, huono tai aloittelija olen, vaikka juuri tämä inhimillisyys on ihmisissä kiehtovinta. Miksi se olisi muissa kiehtovaa ja itsessä ainoastaan noloa?

En nyt sano, että itse olen mikään mestari tässä. Huomaan kuitenkin, että varsinkin nuorten aloittelevien näyttelijöiden kanssa sitä katsekontaktia saa kyllä hakemalla hakea ja minä olen yleensä se, jonka täytyy vähän odotella sitä kontaktia, ennen kuin toinen uskaltaa katsoa kohti. Mutta kun ihmiset alkavat uskaltaa katsoa toisiaan silmiin, kaikki muukin on yhtäkkiä paljon helpompaa.